VALTIONETU

Twitterissä tuomitseminen on huonoa ulkopolitiikkaa

Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa.” – Urho Kekkonen

Sanna Marin otti poikkeuksellisen paljon kantaa Twitterissä tuomitsemalla ensin Navalnyin pidätyksen ja hieman myöhemmin Kiinan kohtelun uiguureita kohtaan. Sisällöllä ei tälläkään kertaa ollut juuri merkitystä, sillä twiitit synnyttivät ikuisen keskustelun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan nokkimisjärjestyksestä.

Paljon vähemmälle keskustelulle jäi myös twiittien hyödyllisyys. Huomautan heti alkuun, että olen Marinin twiittien sisällön kanssa sinäänsä samaa mieltä. Eniten tässä häiritsee koko konsepti.

Sosiaalisen median aikakaudella on tullut suosituksi asioiden tuomitseminen. Somessa on harva se päivä menossa jokin “kohu” milloin mistäkin syystä. Tuoksinnassa vaaditaan, että kohun kohteeseen liittyvät ihmiset – usein puoluetoverit – irtisanoutuvat kannanotosta ja tuomitsevat sen hyvinkin jyrkästi. Tällainen tuomitsemisvillitys on ymmärrettävää sisäpolitiikassa, koska se on luultavasti hyvä retorinen keino korostaa omien arvojen tärkeyttä.

***

Ulkopolitiikka on kuitenkin eri maailma. Sisäpolitiikassa voi tuomita kenet tai minkä ilmiön tahansa ilman vakavia seuraamuksia, koska tuomitseminen suututtaa korkeintaan toisen puolueen kannattajat. Sen sijaan ulkopolitiikassa näille kannanotoille muodostuu ihan oikea hintalappu.

Hinta syntyy siitä, että valtiot suhtautuvat hyvin kielteisesti niiden sisäisiin asioihin puuttumiseen. Suurvalloille tästä syntyy lisäksi helposti arvovaltakysymys: ne eivät pidä pienten valtioiden hyppimisestä niiden nenille.

Pienen valtion läksytys suuremmalle heikentää lähes aina maiden välisiä suhteita. Heikentyneet välit johtavat taas helposti diplomaattisiin tai taloudellisiin sanktioihin. Esimerkiksi Ruotsi on jo saanut kokea Kiinan tuohtumuksen ja painostuksen. Suurvallan painostus on ikävää, mutta arkipäivää kansainvälisessä politiikassa. 

Se, pitääkö painostukseen taipua, riippuu siitä, miten pitkälle Suomi on valmis menemään arvojen puolustamisen kanssa. Kyseessä on siis klassinen arvovalinta talouden ja pehmeiden arvojen välillä. 

Sanat vaativat joka tapauksessa ulkopolitiikassa tekoja – varsinkin kun arvovalinnasta tehdään Twitterissä julkinen asia. Siksi Suomen on joko otettava Kiinan ihmisoikeusrikkomukset vakavammin huomioon talouden heikentymisen uhalla tai muuten Suomen ulkopolitiikan uskottavuus kärsii muiden maiden silmissä. 

Kyse ei ole tuomitsemisessa pelkästään taloudesta, vaan myös Suomen maineesta. Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä oli osoitus siitä, että Suomen diplomaattisuutta arvostetaan. Myös Valko-Venäjän oppositio­johtaja Tsihaunouskaja totesi, että Suomi voisi olla hänen mukaansa hyvä paikka järjestää opposition ja Lukašenkan väliset neuvottelut. Tästä maineesta on helppo päästä eroon jatkuvalla läksyttämisellä.

On hyvä pitää myös mielessä, että Suomi ei ole valitettavasti vieläkään suurvalta. Ei kannata omistaa suurta suuta, jos ei omista suurta keppiä. Jos Suomi tumpeloi itsensä ulkopolitiikassa tilanteeseen, jossa suhteiden kärjistyminen on johtamassa konfliktiin, kukaan ei välttämättä tule apuun. 

***

Riskit julkisessa tuomitsemissa ovat ilmeiset, mutta entä ne saavutetut hyödyt? Mitä konkreettista hyötyä on siitä, että Suomi tuomitsee toisen valtion ihmisoikeusrikkomukset sosiaalisessa mediassa? 

Ei luultavasti mitään. Kiinan ja Venäjän ihmisoikeusrikkomukset jatkuvat ilman Suomeakin. 

Tuomitsemista kannattavat ihmiset maalaavat usein tuomitsemisen demokratian puolustamiseksi. Se kuulostaa kieltämättä hienolta, mutta se ei tarkoita tässä yhteydessä oikeastaan yhtään mitään. Kukaan ei koskaan osoita, millä perusteella esimerkiksi Navalnyin pidätys uhkaa suomalaista demokratiaa.

Jos tuomitseminen Twitterissä olisi hyödyllistä demokratian tai ihmisoikeuksien puolustamista, minkä takia Suomen valtionjohto ei ole jatkuvasti heiluttamassa syyttävää sormeaan? Kymmenissä valtioissa rikotaan ihmisten perusoikeuksia ja demokratiaa päivittäin.

Ilmeinen ongelma tällöin olisi se, että Suomi läksyttäisi jatkuvasti kaikkia maailman valtioita – myös omia liittolaisiaan. Se vasta olisikin huonoa ulkopolitiikkaa. Suomen diplomatiaa ei kannata rikkoa eikä ruokkivaa kättä kannata purra sosiaalisen median takia.

Loppupeleissä vaikuttaakin siltä, että ihmisoikeuksia puolustetaan julkisesti sen perusteella, mitä aiheita media nostaa esiin ja kuka ihmisoikeusrikkomuksia tekee. Siksi Twitterissä tuomitseminen näyttäytyy mielestäni lähinnä moraaliposeeraukselta.

***

Kielteistä suhtautumista julkiseen tuomitsemiseen kritisoidaan usein suomettuneisuudeksi tai hyssyttelyksi. Se ei pidä paikkaansa. Kielteinen kanta perustuu yksinkertaisesti siihen, että julkisesta tuomitsemisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Riskit ovat ilmeiset, mutta saavutetut hyödyt vähäisiä. Maailmaa syleilevän ja ilmaisen arvopuheen aikakausi kansainvälisessä politiikassa alkaa olla väistämättä menneisyyttä.

Tämä ei tarkoita sitä, että Suomen pitäisi seistä tumput suorina. Mielestäni paljon parempi lähestymistapa hoitaa Venäjän ja Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia on lähestyä asiaa diplomaattisesti suljettujen ovien takana. Arvoja saa puolustaa, mutta se pitäisi tehdä hienovaraisemmin.

Twitterissä tuomitseminen on huonoa ulkopolitiikkaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun