VALTIONETU

Ukrainan jättäminen EU:n ja Naton ulkopuolelle on myös Suomen etu

Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa.” – Kultu Kimallus

Ukrainan sota on kestänyt seitsemän vuotta eikä loppua näy. Sen sijaan tilanne on jälleen kiristymässä. Sodan lopettamiseksi luodut vaihtoehdot ja aloitteet vaikuttavat kaikki olevan enemmän tai vähemmän huonoja. Tilannetta monimutkaistaa lännen ja Venäjän eriävät näkemykset sodasta, mutta se tarjoaa myös epäsuositun ratkaisun.

Venäjän näkökulmasta sodan perimmäinen syy on turvallisuus. Maa suhtautuu kielteisesti Ukrainan mahdollisiin Nato- ja EU-jäsenyyksiin. Venäjä pitää Naton laajenemista uhkana maalleen, koska Moskovan mukaan liittouma voisi rakentaa Ukrainaan sotilaallista infrastruktuuria. Lisäksi Ukrainan “menettäminen” läntisille instituutioille olisi poliittinen uhka, sillä se voisi lisätä länsimielisen vallankumouksen mahdollisuutta Venäjällä.

EU:lle kyse ei ole ensisijaisesti turvallisuudesta, vaan unionin lähestymistapa on arvopohjainen. EU kertoo puolustavansa demokratiaa, omia sääntöjään ja arvojaan sen lähialueilla. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi EU seisoo Ukrainan takana. Unionin arvopohjainen ulkopolitiikka näyttäisi kyseenalaiselta, jos se jättäisi Ukrainan oman onnensa nojaan.

***

Niin länsimaiden pitäisi kuitenkin tehdä. Kansainvälinen politiikka ei valitettavasti ole joulupöytä, josta jokainen saa enemmän kuin olisi tarpeen. Kansainvälisessä politiikassa pitää valita taistelut. Maailmassa on paljon muitakin valtioita kuin länsimaat ja myös muut valtiot haluavat erilaisia asioita.

Sen takia usein ajaudutaan tilanteisiin, joissa punnitaan kumpi osapuoli haluaa jotain enemmän. Venäjä on tehnyt selväksi, ettei se aio hevillä luovuttaa Ukrainasta. Taloudellisilla ja diplomaattisilla sanktioilla ei tunnu olevan juuri mitään vaikutusta, sillä Venäjä istuu Ukrainassa kuin tatti. Maa on ollut jopa valmis uhraamaan sen historiallisen ja kulttuurillisen suhteensa Kiovaan.

Ukraina on Venäjälle elintärkeä kysymys, joten ainoaksi keinoksi on jäämässä Venäjän häätäminen Ukrainasta väkisin. Se tarkoittaisi käytännössä täysimittaista sotaa. Kiova ei tähän yksin kykene, joten maan olisi pakko saada apua lännestä.

Ukraina ei ole taas EU:lle elintärkeä kysymys. En keksi järkeviä syitä, miksi länsimaiden pitäisi olla valmiita taistelemaan sotilaallisesti Ukrainasta. Maasta ei ole Natolle tai EU:lle läheskään riittävästi strategista tai taloudellista hyötyä.

EU ei edes tässä kohtaa kaipaa uusia jäsenmaita, kun koko unioni muutenkin natisee liitoksistaan. EU saa olla valikoiva ja nirso jäsentensä suhteen. Demokratiaa ja oikeusvaltiota voi rakentaa myös ilman EU:ta tai Natoa.

***

EU voi luovuttaa Ukrainan suhteen, mutta sen ei pitäisi luopua ilmaiseksi Ukrainasta. Unioni voisi vaatia Venäjältä esimerkiksi taktisten ydinaseiden vähentämisestä ja oppositiopoliitikkojen vapauttamista. Tämä tekisi Ukrainasta yleisen kauppatavaran, mikä ei varmasti miellyttäisi ukrainalaisia.

Toinen ongelma olisi Venäjän taipumus rikkoa sopimuksia. Paras ratkaisu tähän lienee se, että EU asettaisi oikeasti vahingollisia pakotteita, jos Venäjä ei kunnioittaisi sopimusta. Tässä tapauksessa se voisi olla pakotteiden asettamista Venäjän öljy- ja kaasutoimituksiin, koska se vaikuttaa olevan Venäjän herkkä kohta.

***

Ukrainan sodan lopettaminen olisi myös Suomen etu. Itämeren turvallisuustilanne on kiristynyt sodan myötä, joten sen päättyminen todennäköisesti parantaisi tilannetta. Suomi pystyisi vakauttamaan Pohjois-Eurooppaa jättämällä Ukrainan harmaalle vyöhykkeelle. Itsekästä kyllä, mutta ulkopolitiikassa on mielestäni hyväksyttävää olla sopivasti itsekäs – varsinkin kun kyseessä on Suomen turvallisuus.

Tämä toisaalta oikeuttaisi suurvaltojen etupiiripolitiikan, mihin moni suomalainen suhtautuu kielteisesti. On silti yhdentekevää, antaako Suomi siunauksen etupiiripolitiikalla tai ei. Suurvallat ylläpitävät etupiiriään, jos ne niin haluavat. Siinä harvemmin auttaa vetoaminen “sääntöpohjaiseen järjestelmään”, mitä koko Ukrainan sota ylipäätään alleviivaa.

***

Parasta tietysti olisi, jos Venäjä luovuttaisi, valtiot eläisivät onnellisena yhdessä ja Marco Bjurström antaisi lopussa kaikille yhtä paljon pisteitä. Venäjä on kuitenkin Venäjä eikä maa suurella todennäköisyydellä muutu tulevaisuudessa mihinkään suuntaan. Venäjän kanssa pitäisi toimia sellaisena kuin se on nyt – ei sellaisena kuin ihmiset haluaisivat sen olevan.

Tämän ajatusmaailman tarkoitus ei ole leikkiä Machiavellia, vaan keksiä keinoja sodan lopettamiseksi. Nähdäkseni maailmassa ei ole juuri mitään pahempaa asia kuin sota. Siksi Ukrainan jättäminen EU:n ja Naton ulkopuolelle olisi huomattavasti parempi vaihtoehto kuin loputon sota. Se olisi huonoista vaihtoehdoista paras.

Iso-Britannia tarvitsee lisää ydinaseita uhkaillakseen Venäjää

Military strategy, whether we like it or not, has become the diplomacy of violence” – Thomas Schelling

Iso-Britannia lisää ydinaseidensa määrää 180:stä 260:een. Päätös on historiallinen, sillä se on ensimmäinen kerta kylmän sodan päättymisen jälkeen, kun maa kasvattaa arsenaaliaan. Samalla se päätti 30 vuotta kestäneen ydinaseriisunnan putken.

Päätös herätti suunnattomasti hämmennystä asiantuntijoiden keskuudessa, koska kukaan ei tuntunut tietävän syytä päätökselle. Iso-Britannia perusteli lisäystään strategisessa paperissaan “muuttuvalla turvallisuusympäristöllä, johon kuuluvat kehittyvät teknologiset ja opilliset uhat”. Perustelu on varsin lavean jargoninen, mutta onneksi Iso-Britannian puolustusministeri Ben Wallace valotti teknologista uhkaa meille.

***

Wallace perusteli päätöstä “uskottavan pelotteen ylläpitämisellä”, koska “viime vuosina Venäjä on voimakkaasti panostanut ohjuspuolustukseen”. Logiikka perustelussa on varsin yksinkertainen: mitä enemmän ydinaseita, sitä todennäköisemmin ohjuksia menee puolustuksesta läpi.

Ohjuspuolustusjärjestelmän idea on tuhota omalla ohjuksella vastapuolen lähestyvä ballistinen ohjus. Venäjä on perinteisesti sijoittanut järjestelmänsä suojaamaan Moskovaa.

Wallace on oikeassa siinä, että Venäjä on tosiaan panostanut ohjuspuolustukseen. Maa alkoi modernisoida vuonna 2017 A-135-ohjuspuolustusjärjestelmää, joka on kiinteä pömpeli Moskovan ympärillä. Venäjä kehittää myös uudempaa A-235-järjestelmää. Maa testasi luultavasti viime lokakuussa siinä käytettävää Nudol-ohjusta.

Näiden lisäksi Venäjä kehittää S-500-ohjusjärjestelmää, joka otetaan käyttöön vuonna 2025. Sen pitäisi ilmeisesti korvata tulevaisuudessa kokonaan vanha A-135. Nähtäväksi jää, onko S-500 samanlainen kruununjalokivi kuin hävittäjätorjuntaan suunnattu S-400.

Sekä A-235 että S-500 ovat liikuteltavia järjestelmiä. Tämä parantaa ohjuspuolustuksen liikkuvuutta, sillä niitä voidaan siirrellä sinne, minne kulloinenkin tarve vaatii. Todennäköistä kuitenkin on, että myös uudet järjestelmät keskitetään etenkin Moskovan ympärille. 

Iso-Britannian pelko ohjuspuolustuksen kehitystä kohtaan paljastaakin mielenkiintoisen seikan brittien ydinaseopista: kriisitilanteissa maa ampuisi melko varmasti ydinohjuksia Moskovaan. Siksi ohjuspuolustus liittynee myös Iso-Britannian mainostamaan “opilliseen uhkaan”.

***

Opillisen uhan taustalla lienee Venäjän kiistelty “escalate to deescalate” -oppi. Se tarkoittaa sitä, että Venäjä olisi valmis uhkailemaan ydinaseilla tai käyttämään niitä pienissäkin konflikteissa, jotta tilanne saataisiin rauhoitettua. Esimerkiksi Venäjä olisi voinut käyttää ydinaseita Krimin valtauksen yhteydessä saadakseen lännen perääntymään, jos länsi olisi yrittänyt puuttua siihen sotilaallisesti.

Ydinaseiden lisääminen ei kuitenkaan ole suora vastaus Venäjän opille, koska opin idea on uhkapelata ydinaseilla. On ihan sama, onko briteillä 180 vai 260 ydinasetta, koska molemmilla määrillä saa ihan riittävästi tuhoa aikaiseksi. Kyse on ensisijaisesti Venäjän aidosta halukkuudesta käyttää ydinaseita ja vastapuolen uskosta tähän.

Siksi teoreettisesta näkökulmasta Iso-Britannian pitäisi vastata Venäjän oppiin uhkailemalla myös itse ydinaseilla. Tällöin Venäjä joutuisi punnitsemaan, onko muutaman ydinaseen käyttö sen arvoista, että tilanne saattaisi johtaa täysimittaiseen ydinsotaan – tai ainakin Moskovan tuhoutumiseen.

Tämä selittäisi Iso-Britannian huolen Venäjän ohjuspuolustuksesta, koska kehittyneillä järjestelmillä voisi oikeasti ampua brittien ohjuksia alas. Toisekseen mitä paremmin Moskova ja muut suurkaupungit ovat suojattu, sitä vaikeampaa on pelotella ydinaseilla. Ehkä britit laskevat, että Venäjän itsevarmuus uhkapelata ydinaseilla kasvaa tulevaisuudessa, mitä tehokkaammaksi Venäjän ohjuspuolustus kehittyy. Tulevaisuudessa Iso-Britannian ydinasepelote ei ole välttämättä riittävän uskottava, jos maa ei kykene uskottavasti uhkailemaan.

***

Wallacen kommentin ja planeettojen asentojen perusteella tulkitsen siis, että Iso-Britannian päätöksen takana on Venäjän kehittyvän ohjuspuolustuksen tehokkuus ja sen synnyttämä uhka Iso-Britannian ydinaseopille. Se selittäisi mielestäni myös, miksi päätöstä ei haluta kertoa avoimesti kokonaan julki: ydinaseilla uhkailu ei ole länsimaissa hyväksyttävä strategia.

Analyysini vaatii kuitenkin muutaman oleellisen huomion. Ensinnäkin asiantuntijoiden keskuudessa on jatkuvia epäilyjä ohjuspuolustuksen tehokkuudesta. Nykyisillä ja lähitulevaisuuden järjestelmillä pystyy tuhoamaan yksittäisiä ohjuksia, mutta ei välttämättä kymmeniä (Iso-Britannialla on käytettävissä 8-64 ohjusta).

Toisekseen ei ole mitään varmuutta “escalate to deescalate” -opin olemassaolosta. Tästä käydään asiantuntijoiden kesken jatkuvaa väittelyä. En myöskään tiedä, onko Venäjä halukas ajautumaan ehdoin tahdoin sellaiseen konfliktiin, jossa pitäisi heiluttaa ydinasekorttia. Mikä maa-alue olisi oikeasti uhkailemisen arvoinen? Venäjä on tuskin yhtään sen halukkaampi käyttämään ydinaseita kuin muutkaan maailman valtiot.

Joka tapauksessa Iso-Britannian päätös tuskin jää viimeiseksi, sillä tutkijat ovat varoitelleet jatkuvasti kiihtyvästä ydinasevarustelusta. Kannattanee laittaa siis vedonlyönti pystyyn seuraavasta maasta, joka ilmoittaa lisäävänsä ydinaseidensa määrää.

Siirry sivun alkuun