VALTIONETU

Realistikin voi haluta Suomen Nato-jäsenyyttä

A lot of people don’t like realists. Most people want the world to be nicer and for people to be better.” – Kenneth Waltz

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua ei luultavasti olisi olemassa ilman Natoa. Oleellista keskusteluissa ei ole niinkään pohtia Naton roolia tässä maailmassa, vaan keskittyä vänkäämään siitä, pitäisikö Suomen liittyä siihen vai ei. Yksinkertaistettu jakolinja Nato-jäsenyyden kannatuksessa on mennyt perinteisesti liberaalien ja realistien välillä. Vallalla olevan tulkinnan mukaan ensimmäinen suhtautuu Natoon myönteisesti, jälkimmäinen kielteisesti.

Realismin ja Nato-jäsenyyden välinen suhde tuntuu monesti herättävän karikatyyrisiä näkemyksiä – kuten realismi yleensäkin. Joidenkin tulkintojen mukaan realismi poissulkee Nato-jäsenyyden, koska realismin “tärkein lähtökohta on Venäjän näkemys omasta turvallisuudestaan”. Tällaiset tulkinnat kannattaa kuitenkin jättää omaan arvoonsa. Realismi kuulostaa tältä, jos leimaa kaikki realistit paavoväyrysiksi.

Realistinen koulukunta ei meidän kaikkien onneksemme ole yhtä kuin Paavo Väyrynen. Realismi, kuten muutkin koulukunnat, on varsin sekalainen seurakunta erilaisia ajatuksia. Kokonaista koulukuntaa ei kannata määritellä muutaman ääriesimerkin perusteella. Realismi ei nimittäin anna yksiselitteistä vastausta Suomen Nato-jäsenyyteen.

***

Nato-jäsenyyttä voidaan tarkastella esimerkiksi neorealismin näkökulmasta. Neorealismin keskeinen käsite on kansainvälinen anarkia, joka tarkoittaa sitä, että maailmassa ei ole valtioita ylempää auktoriteettia. Neorealistit lähestyvät kansainvälistä anarkiaa rousseaulaisesta näkökulmasta. Valistuksen ajan filosofi Jean-Jacques Rousseau totesi klassikkoteoksessaan, että ihmisille ja valtioille olisi parasta, jos kaikki saisivat elää rauhassa ja hyvissä väleissä keskenään. Rousseau tiesi kuitenkin, että tällaista maailmaa on äärimmäisen kinkkistä toteuttaa ilman ylintä auktoriteettia.

Rousseaun anarkiassa valtio on loppupeleissä itse vastuussa omasta turvallisuudestaan ja hyvinvoinnistaan. Tämä synnyttää epäluottamusta valtioiden välille, koska muutkin valtiot hoitavat asioitaan omankädenoikeudella. Valtiot saattavat herkästi tulkita toisen valtion puolustukselliset toimet hyökkäykselliseksi. Siksi valtiot ajautuvat toisinaan asevarustelukierteisiin ja sotiin, vaikka kukaan ei varsinaisesti haluaisi. Tästä ilmiöstä puhutaan nykyään turvallisuusdilemmana.

Rousseaulaisen tulkinnan mukaan maailma ei ole varsinaisesti paha paikka – maailma näyttäytyy enemmänkin tragediana. Valtiot haluaisivat pääsääntöisesti viettää elämänsä rauhassa ja sovussa, mutta anarkian tilassa niillä ei ole tätä mahdollisuutta. Valtiot ovat siten pakotettuja pelaamaan anarkian sääntöjen mukaisesti eli rikkomaan sääntöjä ja varustautumaan sotilaallisesti.

***

Rousseaulaisesta anarkiasta on vedetty kaksi eri johtopäätöstä ja siksi neorealismi jakautuu hyökkäykselliseen ja puolustukselliseen versioon. Keskeinen ero näiden välillä on tulkinta siitä, mitä kansainvälinen anarkia “kannustaa” valtioita tekemään.

Hyökkäyksellinen neorealismi painottaa turvattomuutta. Sen mukaan anarkia kannustaa valtiota maksimoimaan turvallisuutensa, mikä yleensä tarkoittaa sotilaallisen voiman kasvattamista. Hyökkäyksellisessä koulukunnassa etenkin suurvallat ovat revisionistisia, aggressiivisia ja pyrkivät keinoja kaihtamatta hegemoniseen asemaan. Pienten valtioiden logiikka on tavallaan samanlainen, koska nekin pyrkivät lisäämään turvallisuuttaan peesaamalla vahvoja valtioita. Koulukunnan ajattelun voi tiivistää professori John Mearsheimerin toteamukseen: “Anarkian tilassa on parempi olla Godzilla kuin Bambi.”

Hyökkäyksellisen neorealismin näkökulmasta Suomen pitäisikin pyrkiä kaikin keinoin olemaan Godzilla. Paras tapa tähän olisi Yhdysvaltojen peesaaminen eli Natoon liittyminen. Koulukunnan tulkinnan mukaan Nato-jäsenyys lisäisi merkittävästi Suomen sotilaallista voimaa ja turvallisuutta. Suomen on parempi varautua kunnolla pahimpaan, koska Venäjä tekee ihan samaa.

Puolustuksellinen neorealismi painottaa puolestaan enemmän valtioiden halukkuutta olla rauhassa. Tämän koulukunnan mukaan valtiot käyttäytyvät maltillisemmin, koska anarkia rankaisee liian aggressiivisesta käyttäytymisestä. Keskeinen väite on, että yhden valtion holtiton pyrkimys maksimoida vaikutusvaltaansa johtaa poikkeuksetta vastatoimiin. Tämä tarkoittaa usein tasapainottamista eli sitä, että muut valtiot luovat liittouman hegemoniaan pyrkivää valtiota vastaan. Näin kävi esimerkiksi Napoleonille ja Hitlerille. Puolustuksellisessa neorealismissa valtiot pyrkivät pääasiassa pitämään kiinni status quosta.

Puolustuksellisen neorealismin vinkkelistä Suomen ei kannattaisi liittyä Natoon, koska Venäjä on koulukunnan mukaan status quo -valtio. Nato-jäsenyys saattaisi hetkellisesti lisätä Suomen turvallisuutta, mutta se kasvattaisi toisaalta Venäjän epäluuloja ja johtaisi todennäköisesti siihen, että Venäjä lisäisi myös turvallisuuttaan. Siksi pitkällä tähtäimellä Suomen turvallisuus saattaisi heiketä. Klassinen turvallisuusdilemma siis.

***

Tämä lyhyt katsaus realistien näkemyksiin paljastaa muutaman oleellisen seikan. Ensinnäkin realismi ei automaattisesti suhtaudu kielteisesti Nato-jäsenyyteen. Toisekseen neorealismi on huomattavasti moniulotteisempi koulukunta kuin esimerkiksi professori Hiski Haukkala kirjassaan esittää. Kolmannekseen Nato-jäsenyyden vastustaminen tai kannattaminen ei ole välttämättä minkään valtion informaatiovaikuttamisen tulosta.

Suomalainen Nato-keskustelu on aina ollut todellinen murheenkryyni, koska missään muussa aiheessa ei käytetä yhtä paljoa leimakirveitä. En usko, että kukaan vakavasti otettava ulkopolitiikan tutkija tai kommentoija ajaa vieraan valtion etuja. Vaikka liberaalien ja realistien keinot ovat erilaiset, päämäärä on molemmilla sama: Suomen pitäminen itsenäisenä valtioita. Tämä on hyvä pitää mielessä kiihkeissä Nato-väännöissä.

Realistikin voi haluta Suomen Nato-jäsenyyttä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun