VALTIONETU

Suurvaltapolitiikka

Etupiirit ovat osa ulkopolitiikkaa myös tulevaisuudessa

”The strong do what they can and the weak suffer what they must.” – Thucydides

Mikään ei luultavasti herätä ulkopolitiikassa yhtä paljon ikäviä tuntemuksia kuin etupiirit. Suomalaisille käsitteestä tulee mieleen ensimmäisenä kylmä sota Neuvostoliiton syleilyssä. Kylmän sodan päättymisen piti olla kuolinisku etupiireille, mutta niiden merkitys luultavasti vain kasvaa tulevaisuudessa.

Etupiirille on olemassa useita eri määritelmiä, mutta yleisesti se voidaan ymmärtää maantieteellisenä alueena, jossa yhdellä suurvallalla on poikkeuksellisen paljon valtaa. Suurvallan vaikutusvalta ylettyy etupiirivaltion sisä- ja ulkopolitiikkaan. Vallan avulla suurvalta pyrkii pitämään pienemmän valtion politiikan mieluisana ja estämään kilpailevan suurvallan vaikutusvallan samalla alueella.

Ukrainan sota on nostanut etupiirikissan taas pöydälle Euroopassa. Kirjoitin viimeksi Ukrainan kohtalosta jäädä Venäjän etupiiriin, joten Ukraina on kärsinyt toistaiseksi riittävästi. Käännetään katse sen sijaan Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, koska etupiiriajattelu ei ole Venäjän etuoikeus.

***

Yhdysvalloilla on aina ollut oma etupiirinsä. Maa on noudattanut jo lähes 200 vuotta kuuluisaa Monroen oppia, jonka mukaan Yhdysvallat ei hyväksy muiden suurvaltojen läsnäoloa läntisellä pallonpuoliskolla. Tunnetuin esimerkki opin käytöstä lienee Kuuban ohjuskriisi, jossa Neuvostoliiton tunkeutuminen Yhdysvaltojen etupiiriin oli lähellä johtaa täysimittaiseen ydinsotaan.

On tietysti totta, että Yhdysvalloille etupiirin merkitys on vähentynyt tai jopa kadonnut kylmän sodan päättymisen jälkeen. John Kerry totesi vuonna 2013 Monroen opin ajan olevan ohi. Ylipositiivisessa maailmassa suurvaltapolitiikan piti olla ohi.

Paljon on vettä virrannut Aurajoessa Kerryn kommenttien jälkeen. Monroen opin hylkääminen ei johtunut nähdäkseni siitä, että Yhdysvallat olisi muuttunut pyhimykseksi – Yhdysvallat ei pitänyt aktiivisesti etupiiriään, koska maalle ei ollut haastajia.

Toisin on nykyään. Donald Trump puhui vuonna 2018 avoimesti Monroen opista. Näitä piirteitä nähtiin esimerkiksi Venezuelan tapauksessa, jossa Yhdysvallat vaatii Venäjää lopettamaan puuttumisen Venezuelan sisäisiin asioihin. Se ei tietenkään tarkoittanut sitä, että Yhdysvallat olisi itse lopettanut Venezuelan sisäisiin asioihin puuttumisen.

Uskallan väittää, että etupiiripolitiikan suosio ja merkitys vain kasvaa Yhdysvalloissa. Maa on käyttänyt aina Monroen oppia maailman ollessa kaksi- tai moninapainen. Yhdysvallat ei varmasti seiso tumput suorina, jos Kiina lisää tulevaisuudessa vaikutusvaltaansa Väli- ja Etelä-Amerikassa.

***

Vaikuttaa siltä, että Kiina – kuten historian kaikki muutkin suurvallat – haluaa itselleen etupiirin. Kiina tukee Pohjois-Koreaa, koska se haluaa pitää maan puskurivaltiona Etelä-Korealle ja Yhdysvalloille. Kiina on kovistellut Vietnamia, koska Peking ei hyväksy Vietnamin ja Yhdysvaltojen mahdollista sotilaallista yhteistyötä. Peking on myös estänyt pakotteiden asettamisen Myanmaria kohtaan, koska nykyinen sotilasjuntta on sille huomattavasti mieluisampi kuin demokraattinen hallinto.

Lisäksi Kiina omii ja militarisoi Etelä-Kiinan meren saaria turvatakseen lähialueensa, koska Kiina ei ole hirvittävän iloinen Yhdysvaltojen sotilaallisesta läsnäolosta sen rajojen läheisyydessä. Ja miksi olisi? Mitä jos Väli-Amerikka olisi täynnä kiinalaisten sotilastukikohtia? Yhdysvaltojen läsnäolo ei ole kaikkialla mikään toivottu tilanne. Tämä näkyy varsinkin Taiwanin kysymyksessä.

En halua maalata piruja seinille, mutta uskon, että Kiina jatkaa vaikutusvaltansa kasvattamista aggressiivisesti sen lähialueella. Todennäköisimmin se tapahtuu diplomaattisesti ja taloudellisesti, mutta se voi yhtä hyvin tapahtua myös sotilaallisesti. 

Suurempi sotilaallinen konflikti riippunee paljolti siitä, onko Yhdysvallat aidosti valmis puolustamaan Taiwania. Sota Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on epätodennäköinen, mutta kuten Ukrainan sota osoitti, voimapolitiikkaa ei kannattaa sulkea Kiinankaan kohdalla pois. Lännen hegemoniaa uskalletaan vastustaa myös sotilaallisesti. 

***

Etupiirit ovat kiinteä osa ulkopolitiikkaa niin kauan kun maailman kapellimestareina ovat suurvallat. Suurvallat lisäävät vaikutusvaltaansa puuttumalla pienempien maiden asioihin, koska ne voivat. Etupiiripolitiikka loppunee silloin kuin maailmaan saadaan ylikansallinen erotuomari. Sitä odotellessa.

Etupiirit koskettavat myös edelleen Suomea. Jos EU hajoaa käsiin, Suomeen syntyy valtatyhjiö, jonka Venäjä todennäköisesti pyrkisi täyttämään. Tämä on mielestäni paras syy tukea EU-jäsenyyttä. EU ei ole Naton kaltainen sotilaallinen liittouma, mutta poliittinen liittouma se on. Suomen kylmän sodan aikainen puolueettomuus ei ollut mikään nirvana – se oli pakon sanelemaa selviytymistaistelua. Toivottavasti siihen ei tarvitse enää palata.

Tunteilla on ulkopolitiikassa merkitystä

Järki on, ja sen tulee olla vain intohimojen orja.” – David Hume

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa vaaditaan toisinaan kykyä erottaa toisistaan kylmät faktat ja kuumat tunteet. Tämä perustunee siihen ajatukseen, että ihminen pystyisi ajattelemaan puhtaan rationaalisesti. Tunteiden ja sun muun hömpötyksen ajatellaan usein olevan tässä vain tiellä.

Itsekin kuulun koulukuntaan, joka painottaa rationaalisuutta ja kovien kustannus-hyötyanalyysien tekemistä. Mielestäni laskelmien tekeminen on useimmiten mahdollista. Esimerkiksi edellinen kirjoitukseni tuomitsemisesta Twitterissä edusti tätä ajattelua.

Asia on harvoin näin yksinkertainen. Tosiasia on se, että emme ole oikeasti kovinkaan älykkäitä. Kaikilla meillä on taipumusta yliarvioida kognitiiviset taitomme. Rationaalisuutemme ei ole aina niin rationaalista kuin haluaisimme.

***

Aivojemme toimintalogiikka on lähes yhtä tuntematon itsellemme kuin se on muillekin. Emme ole aina tietoisia, mistä näkemyksemme tarkalleen ottaen syntyvät. Ajatteluumme vaikuttavat monet tiedostamattomat tekijät, koska osa ajatuksistamme syntyvät alitajuntaisesti. Esimerkiksi ihmiset kannattavat tulonsiirtoa suurituloisilta pienituloisille todennäköisemmin silloin, jos heillä on nälkä.

Näkemyksemme perustuvat olettamuksiimme, joiden synty on ollut pitkä ja monimutkainen prosessi. Kaikki näkemyksemme eivät ole tenttikirjojen sivuilta, vaan niihin ovat vaikuttaneet myös historia, ympäristö ja lähipiiri. Emme olisi samanlaisia, jos olisimme syntyneet toiseen valtioon.

Ongelma tässä on se, että emme tiedä, mitkä kaikki tapahtumat ja informaatio ovat vaikuttaneet olettamuksiimme. Todellisuudessa muistamme asioita väärin ja osa omaksutusta informaatiosta on alunperinkin ollut täysin virheellistä. Harvoin vain kyseenalaistamme olettamuksiamme. Emme osaa argumentoida itseämme vastaan, koska emme pelkää huijatuksi tulemista.

Olettamukset selittävät mielestäni kiivaat tunteet poliittisissa väittelyissä. Niissä kyse ei ole oikeastaan siitä, kuka tietää politiikasta eniten – kyse on loppupeleissä siitä, keitä me olemme.

***

Rationaalisuus ei ole immuuni alitajunnalle tai väärille olettamuksille. Se ei ole myöskään immuuni tunteille. Itse asiassa tutkimuksen mukaan ihminen reagoi tapahtumiin usein ensin tunteella, sitten vasta järjellä. 

Ulkopolitiikan näkökulmasta mielenkiintoisia tunteita ovat viha ja pelko. Viha johtaa yleensä aggressiiviseen politiikkaan, jossa riskinottohalukkuus kasvaa. Pelolla on päinvastainen vaikutus: ulkopolitiikka muuttuu varovaiseksi ja riskien ottamista vältellään.

Kuuban ohjuskriisi on tästä hyvä esimerkki. Kennedy ja hänen hallintonsa tuohtui saatuaan selville, että Neuvostoliitto on sijoittamassa ydinaseita Kuubaan. Alkuvaiheessa suosituimmiksi vastatoimiksi tulivat ohjusasemien pommittaminen ja täysimittainen hyökkäys Kuubaan.

Myöhemmin pelon tunne alkoi hiipiä Kennedyn puseroon. Pommittaminen tai invaasio olisi ollut varmasti hyvä kostotoimi, mutta se olisi saattanut johtaa sotaan Neuvostoliittoa vastaan, mikä olisi voinut taas muuttua ydinsodaksi. Siksi Kennedy päätyikin lopulta asettamaan merisaarron Kuuban ympärille, koska se oli vaarattomampi vaihtoehto kuin pommittaminen.

Kennedyn päätöksen voi tulkita olevan rationaalinen. Ohjusasemien pommittamisesta tai hyökkäyksestä ei olisi saatu niin suurta hyötyä, että se olisi ylittänyt siitä syntyneitä kustannuksia – eli mahdollista ydinsotaa.

Toisaalta aggressiivisia toimia olisi voinut myös perustella rationaalisesti. Kennedyn hallinto olisi voinut laskea, että pommittaminen olisi saanut Neuvostoliiton perääntymään. Ydinsodan uhka olisi ollut marginaalinen, koska Kennedyn hallinto olisi voinut tulkita Neuvostoliiton olevan todennäköisesti haluton ajautumaan sotaan Kuuban takia. Kasvanut riskinottohalukkuus olisi voinut muuttaa laskelmia.

Sekä vihasta että pelosta syntyneitä vastatoimia olisi voinut jossain määrin perustella rationaalisuudella. Ei ole siis yhdentekevää, mitä valtionjohto tuntee. Hieman kärjistäen voikin todeta, että ihmiskunnan kohtalo riippui vuonna 1962 Kennedyn tunteista.

***

Tunteiden merkitystä ei pidä vähätellä, vaikka pidänkin edelleen kiinni rationaalisen koulukunnan hyödyistä. On vain syytä pitää mielessä, että omat tulkinnat ja argumentaatiot eivät ole aina niin rationaalisia tai vapaita tunteista kuin haluaisi.

Kylmillä faktoilla ei ole ehkä politiikan tutkimuksessa tunteita, mutta ne eivät myöskään puhu puolestaan. Faktat heräävät henkiin vasta sitten, kun joku niitä tulkitsee. Tulkintoihin ei vaikuta pelkästään kuivat teoriat ja käsitteet, vaan myös tulkitsijan maailmankatsomus, olettamukset – ja tunteet.

Joe Biden perustaa demokraattisen valtioiden kultapossukerhon

America has no permanent friends or enemies, only interests.” – Henry Kissinger

Joe Biden keksi alkuvuodesta uuden kuningasidean. Hän aikoo perustaa demokraattisen valtioiden liiton, jonka tarkoituksena olisi turvata demokratian tulevaisuus ja yhdistää kaikki maailman demokraattiset valtiot. Tutkija Mika Aaltola pitää todennäköisenä, että Biden laittaa rattaat pyörimään jo ensimmäisen vuoden aikana.

Demokratialiitto on hyvä osoitus instituutioiden välineellisestä arvosta. YK:n kaltaiset instituutiot eivät ole pelkästään hyväntekeväisyyttä, vaan valtioiden työkaluja omien etujen ajamisessa. Uusia instituutioita luodaan, kun vanhat eivät palvele enää suurvallan etuja. YK ei toimi enää entiseen malliin suurvaltapolitiikan välineenä Yhdysvalloille, koska Kiina on jatkuvasti kasvattanut valtaansa YK:ssa.

Demokratialiiton ja YK:n välinen suhde olisikin hyvin kiintoisa. Liitto ei tuskin korvaa kokonaan YK:ta, mutta monessa asiassa siitä voisi tulla demokraattisille maille uusi keskustelu- ja päätöksentekofoorumi. Voi olla, että valtiot perustavat liiton sisälle esimerkiksi oman ihmisoikeusneuvoston. Nykyinen YK:n ihmisoikeusneuvosto kun on länsimaalaisen silmin hieman kyseenalaisessa asemassa sen kokoonpanojen takia.

Toivottavasti YK ei täysin rapaudu. Sen hyödyllisyydestä voi olla montaa eri mieltä, mutta YK:n yksi vahvuus on ollut se, että erilaisten valtioiden on pakko puhua keskenään. Mitä enemmän valtiot ovat kanssakäymisissä keskenään, sitä enemmän ne tietävät toisten valtioiden intresseistä ja aikomuksista. YK:n myötä valtioiden ei tarvitse jatkuvasti arvailla ja tehdä tulkintoja, jotka eivät koskaan ole olleet ihmisten vahvuuksia. Demokratialiiton myötä epädemokraattisten ja demokraattisten valtioiden kanssakäyminen voisi vähentyä, mikä lisää riskiä virhetulkinnoille, ja sitä myötä konflikteille.

***

Mielenkiintoinen kysymys on se, miten muut valtiot reagoivat. Jatkaako Kiina vaikutusvallan kasvua YK:ssa vai perustaako Kiina oman liittouman? Entäs Venäjä? Venäjä ei ole demokraattinen maa, eikä varmasti halua lähteä soittamaan toista viulua Yhdysvaltojen rinnalle.

Jos Kiina ja Venäjä päättävät rakentaa oman version, ne tuskin mahtuvat samaan liittoumaan. Maat ovat lähentyneet viime vuosina, mutta mistään ystävyyssuhteesta ei voida puhua. Venäjän heikko talous antaa Kiinalle tulevaisuudessa mahdollisuuden sanella maiden väliset kauppasopimukset. Siitä Kreml ei varmasti tule pitämään.

Epädemokraattisille valtioille olisi siten mahdollisesti tarjolla kaksi erilaista liittoumaa. Kiina ja Venäjä pyrkisivät porkkanalla ja kepillä saamaan demokratialiiton ulkopuolelle jääneitä valtioita hellään syleilyynsä. Epädemokraattisten valtioiden epäkiitollinen kohtalo olisikin pohtia, jäävätkö ne ”neljänneksi maailmaksi” vai lähtevätkö ne liittoumiin mukaan. Kuulostaa aika paljon kylmältä sodalta.

Demokratialiitto olisi kiistatta vahvin, vaikka siitä ei tuskin sotilasliittoa tule. Sillä olisi kuitenkin poikkeuksellisen paljon taloudellista ja arvopohjaista valtaa. En olisi yllättynyt, jos epädemokraattiset valtiot pyrkisivät tasapainottamaan valtaa liittymällä Kiinan tai Venäjän vankkureihin. Pyrkimys hegemoniseen asemaan synnyttää lähes aina vastavoiman, jolla pyritään estämään hegemonia. Niin kävi Napoleonille, Hitlerille ja viimeisimpänä Yhdysvalloille Kiinan nousun muodossa.

***

Jännittävä kysymys on myös se, mitkä valtiot määritellään demokraattisiksi. Demokratialiiton kannalta sen määrittely voisi johtaa kinkkisiin tilanteisiin. Esimerkiksi Turkki on Nato-maa ja tärkeä strateginen kumppani, mutta demokratia se ei ole. Turkin ulos jättäminen olisi, jos ei nyt viimeinen naula, niin ainakin viimeisiä nauloja lännen ja Turkin suhteille. Sen myötä Turkki lähtisi luultavasti hakemaan strategista kumppanuutta muualta, ehkä Moskovasta tai Pekingistä.

Suomen kannalta tärkein kysymys on Venäjä. Venäjän jääminen ulkopuolelle herättää kysymyksiä, minkälaiseksi suhde Venäjään muodostuu. Suomi saattaa joutua kärsimään, jos liitto vetää tiukkaa linjaa ja esimerkiksi asettaa omia talouspakotteita, joihin Venäjä vastaisi omilla. Suomen olisi entistä vaikeampi tasapainotella Yhdysvaltojen ja Venäjän välissä.

Joka tapauksessa Suomen kannattanee lähteä Bidenin kerhoon mukaan, koska Suomi on demokratia ja oletettavasti liittoon on kutsuttu myös kaikki Suomen kaverit. Mukaan kannattaa lähteä vähän samaan tapaan kuin suomalaiset yleisurheilijat lähtevät olympialaisiin: Ei voittamaan, mutta nauttimaan tunnelmasta. Suomen virallinen kanta on helpompi muodostaa kun tiedetään, mistä on edes oikeasti kysymys. Nähtäväksi jää, minkälainen kultapossukerho on tulevaisuudessa luvassa.

Siirry sivun alkuun