VALTIONETU

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Twitterissä tuomitseminen on huonoa ulkopolitiikkaa

Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa.” – Urho Kekkonen

Sanna Marin otti poikkeuksellisen paljon kantaa Twitterissä tuomitsemalla ensin Navalnyin pidätyksen ja hieman myöhemmin Kiinan kohtelun uiguureita kohtaan. Sisällöllä ei tälläkään kertaa ollut juuri merkitystä, sillä twiitit synnyttivät ikuisen keskustelun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan nokkimisjärjestyksestä.

Paljon vähemmälle keskustelulle jäi myös twiittien hyödyllisyys. Huomautan heti alkuun, että olen Marinin twiittien sisällön kanssa sinäänsä samaa mieltä. Eniten tässä häiritsee koko konsepti.

Sosiaalisen median aikakaudella on tullut suosituksi asioiden tuomitseminen. Somessa on harva se päivä menossa jokin “kohu” milloin mistäkin syystä. Tuoksinnassa vaaditaan, että kohun kohteeseen liittyvät ihmiset – usein puoluetoverit – irtisanoutuvat kannanotosta ja tuomitsevat sen hyvinkin jyrkästi. Tällainen tuomitsemisvillitys on ymmärrettävää sisäpolitiikassa, koska se on luultavasti hyvä retorinen keino korostaa omien arvojen tärkeyttä.

***

Ulkopolitiikka on kuitenkin eri maailma. Sisäpolitiikassa voi tuomita kenet tai minkä ilmiön tahansa ilman vakavia seuraamuksia, koska tuomitseminen suututtaa korkeintaan toisen puolueen kannattajat. Sen sijaan ulkopolitiikassa näille kannanotoille muodostuu ihan oikea hintalappu.

Hinta syntyy siitä, että valtiot suhtautuvat hyvin kielteisesti niiden sisäisiin asioihin puuttumiseen. Suurvalloille tästä syntyy lisäksi helposti arvovaltakysymys: ne eivät pidä pienten valtioiden hyppimisestä niiden nenille.

Pienen valtion läksytys suuremmalle heikentää lähes aina maiden välisiä suhteita. Heikentyneet välit johtavat taas helposti diplomaattisiin tai taloudellisiin sanktioihin. Esimerkiksi Ruotsi on jo saanut kokea Kiinan tuohtumuksen ja painostuksen. Suurvallan painostus on ikävää, mutta arkipäivää kansainvälisessä politiikassa. 

Se, pitääkö painostukseen taipua, riippuu siitä, miten pitkälle Suomi on valmis menemään arvojen puolustamisen kanssa. Kyseessä on siis klassinen arvovalinta talouden ja pehmeiden arvojen välillä. 

Sanat vaativat joka tapauksessa ulkopolitiikassa tekoja – varsinkin kun arvovalinnasta tehdään Twitterissä julkinen asia. Siksi Suomen on joko otettava Kiinan ihmisoikeusrikkomukset vakavammin huomioon talouden heikentymisen uhalla tai muuten Suomen ulkopolitiikan uskottavuus kärsii muiden maiden silmissä. 

Kyse ei ole tuomitsemisessa pelkästään taloudesta, vaan myös Suomen maineesta. Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä oli osoitus siitä, että Suomen diplomaattisuutta arvostetaan. Myös Valko-Venäjän oppositio­johtaja Tsihaunouskaja totesi, että Suomi voisi olla hänen mukaansa hyvä paikka järjestää opposition ja Lukašenkan väliset neuvottelut. Tästä maineesta on helppo päästä eroon jatkuvalla läksyttämisellä.

On hyvä pitää myös mielessä, että Suomi ei ole valitettavasti vieläkään suurvalta. Ei kannata omistaa suurta suuta, jos ei omista suurta keppiä. Jos Suomi tumpeloi itsensä ulkopolitiikassa tilanteeseen, jossa suhteiden kärjistyminen on johtamassa konfliktiin, kukaan ei välttämättä tule apuun. 

***

Riskit julkisessa tuomitsemissa ovat ilmeiset, mutta entä ne saavutetut hyödyt? Mitä konkreettista hyötyä on siitä, että Suomi tuomitsee toisen valtion ihmisoikeusrikkomukset sosiaalisessa mediassa? 

Ei luultavasti mitään. Kiinan ja Venäjän ihmisoikeusrikkomukset jatkuvat ilman Suomeakin. 

Tuomitsemista kannattavat ihmiset maalaavat usein tuomitsemisen demokratian puolustamiseksi. Se kuulostaa kieltämättä hienolta, mutta se ei tarkoita tässä yhteydessä oikeastaan yhtään mitään. Kukaan ei koskaan osoita, millä perusteella esimerkiksi Navalnyin pidätys uhkaa suomalaista demokratiaa.

Jos tuomitseminen Twitterissä olisi hyödyllistä demokratian tai ihmisoikeuksien puolustamista, minkä takia Suomen valtionjohto ei ole jatkuvasti heiluttamassa syyttävää sormeaan? Kymmenissä valtioissa rikotaan ihmisten perusoikeuksia ja demokratiaa päivittäin.

Ilmeinen ongelma tällöin olisi se, että Suomi läksyttäisi jatkuvasti kaikkia maailman valtioita – myös omia liittolaisiaan. Se vasta olisikin huonoa ulkopolitiikkaa. Suomen diplomatiaa ei kannata rikkoa eikä ruokkivaa kättä kannata purra sosiaalisen median takia.

Loppupeleissä vaikuttaakin siltä, että ihmisoikeuksia puolustetaan julkisesti sen perusteella, mitä aiheita media nostaa esiin ja kuka ihmisoikeusrikkomuksia tekee. Siksi Twitterissä tuomitseminen näyttäytyy mielestäni lähinnä moraaliposeeraukselta.

***

Kielteistä suhtautumista julkiseen tuomitsemiseen kritisoidaan usein suomettuneisuudeksi tai hyssyttelyksi. Se ei pidä paikkaansa. Kielteinen kanta perustuu yksinkertaisesti siihen, että julkisesta tuomitsemisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Riskit ovat ilmeiset, mutta saavutetut hyödyt vähäisiä. Maailmaa syleilevän ja ilmaisen arvopuheen aikakausi kansainvälisessä politiikassa alkaa olla väistämättä menneisyyttä.

Tämä ei tarkoita sitä, että Suomen pitäisi seistä tumput suorina. Mielestäni paljon parempi lähestymistapa hoitaa Venäjän ja Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia on lähestyä asiaa diplomaattisesti suljettujen ovien takana. Arvoja saa puolustaa, mutta se pitäisi tehdä hienovaraisemmin.

Nationalismi asuu jokaisen suomalaisen sydämessä

It is nationalism which engenders nations, and not the other way around” – Ernest Gellner

Nationalismilla on ollut viime vuosina – välillä syystäkin – huono kaiku: se on yhdistetty kovin usein suoraan äärioikeistoon. Aatteen juuret eivät kuitenkaan ole ääriliikkeissä, vaan kansallisuusaatteen taustalla piilee ihmisen biologia. Siksi nationalismi ei ole ikinä kadonnut minnekkään ja sillä on edelleen varsin paljon selitysvoimaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Nationalismia voi tarkastella useasta eri vinkkelistä. Vähälle huomiolle jää usein sen biologinen puoli. Aatteen biologisen näkökulman ydin on se, että ihminen on sosiaalinen laumaeläin. Ihmiset eivät elä erakkoina, vaan viettävät koko elämänsä erilaisissa yhteisöissä. Niiden muodostaminen on aina ollut ihmisille ominaista, koska se on parantanut mahdollisuuksia selviytyä.

Ihmiset muodostavat edelleen erilaisia ryhmiä, koska me viihdymme toistemme seurassa – ainakin useimmiten. Voisimme yhtä hyvin juoda olutta tai katsoa elokuvaa yksin, mutta nautimme niistä seurassa enemmän. Koronakaranteeni on varmasti opettanut monille, miten raskasta henkisesti on olla pitkiä aikoja yksin.

Pysyvien yhteisöjen sisälle alkaa syntyä yhteisiä tekijöitä. Ne pitävät ryhmän yhdessä ja samalla erottavat ne muista ryhmistä. Tästä on kulttuurissa hyvin pitkälti kysymys. Kulttuuri on jokaisen etnisen ryhmän tärkein liima.

Vahva ryhmäidentiteetti johtaa siihen, että yhteisöt haluavat itselleen oman valtion. Jokainen ryhmä haluaa päättää omista asioistaan, koska he jakavat suhteellisen yksimielisesti hyvän elämän määritelmän. Yhteisön jäsenet väittävät itse tietävänsä parhaiten, mitä he elämältään haluavat. Valtion perustamisen jälkeen ihmiset voivat rakentaa instituutioita ja sääntöjä, jotka noudattavat heidän käsitystään hyvistä ja oikeasta arvoista.

***

Nationalismissa on siis nähdäkseni kyse siitä, että kansakunta, joka poikkeaa muista kansakunnista, haluaa perustaa oman valtion, jotta he voivat päättää asioistaan itsenäisesti. Siksi uskallan väittää, että jokainen suomalainen on nationalisti. Suomalaiset haluavat, että heitä koskevat päätökset tehdään pääasiassa Helsingissä eikä Pekingissä.

Arkipäivän nationalismiin törmää jatkuvasti. Jos esimerkiksi ulkomaalaisessa lehdessä kehutaan Suomen koulutusjärjestelmää, moni tuntee siitä ylpeyttä ja osa on jo torilla. Todellisuudessa harvalla suomalaisella on mitään osaa tai arpaa nykyisen koulutusjärjestelmän kehittämiseen. Se on kuitenkin ylpeyden aihe, koska se on suomalaisten – siis meidän heimon – kehittämä asia. Samaa pätee myös urheiluun.

Nationalismi saa valitettavan helposti äärimuotoja, joissa omaa ryhmää aletaan pitää parempana kuin muiden. Yksi surullinen esimerkki on etnonationalismi. Sen mukaan ryhmään kuulumisen kriteerinä ei ole pelkästään yhteiset arvot, vaan myös ihonväri. Tuomitsen nationalistina tälläisen suuntauksen jyrkästi. Etnonationalismi ei ole nationalismia – se on rasismia. Kansallisaatteen ydin ei mielestäni ole se, että oma kansa ja sen arvot olisivat paremmat kuin toisen.

***

Arvojen objektiivisuus on hyvä pitää mielessä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Nationalismi selittää nähdäkseni sen, miksi valtiot eivät pidä siitä, että niiden sisäisiin asioihin puututaan. Jokainen kansakunta haluaa päättää itse omista asioistaan.

En ole vakuuttunut siitä, että Venäjä, Kiina, Iran tai Pohjois-Korea muuttaisivat arvojan vain siksi, että heitä painostettaisiin diplomaattisesti tai taloudellisesti. Autoritääriset valtiot eivät vaikuta muuttuvan demokraattisiksi painostamalla. Päinvastoin – kaikki neljä maata tuntuvat liukuvan yhä kauemmas länsimaista.

Tämä on ihan ymmärrettävää. Suomalaisetkaan eivät pidä siitä, että meidän arvoihin puututaan. Moniko suomalainen olisi valmis vaihtamaan suomalaisen arvomaailman kiinalaiseen, jos Kiina jatkuvasti painostaisi Suomea taloudellisilla pakotteilla? En usko, että kiinalaiset ovat yhtään sen halukkaampia vaihtamaan arvojaan. He haluavat itse määritellä hyvän elämän.

Tämän takia suhtaudun nihkeästi ajatukseen universaaleista arvoista. Nähdäkseni kansainvälistä politiikkaa pyörittää pääsääntöisesti itsenäiset kansallisvaltiot, jotka tappelevat keskenään siitä, kuka on arvojen suhteen eniten oikeassa. Tällä hetkellä se on länsimaat.

Nationalismi on vahvimpia poliittisia aatteita – ellei jopa vahvin. On vaikea keksiä syitä, miksi nationalismi yhtäkkiä katoaisi kokonaan. Aate menettää merkityksensä luultavasti silloin, kun ihmiset lakkaavat olemasta laumaeläimiä. Sitä ennen on hyvä pitää mielessä nationalismin läpitunkeva vaikutus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Miksi karua totuutta Venäjän oppositiojohtajasta Aleksei Navalnyistä peitellään?

“Jokainen valtio saa ennemmin tai myöhemmin maksaa ikkunaruudut, jotka sen lehdistö särkee.” – Otto Von Bismarck

Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin viime elokuussa, mistä syntyi varsinainen hullunmylly. Syyllinen vaikuttaa olevan Bellingcatin mukaan Venäjän turvallisuuspalvelu. Se ei ole yllätys varmasti kenellekään.

Navalnyi on saanut poikkeuksellisen paljon huomioita viime aikoina. Venäjän tunnetuin oppositiojohtaja on ollut vakiokasvo uutisissa. Suuresta huomiosta huolimatta miehen poliittista taustaa on käsitelty varsin suppeasti. Navalnyin todellinen henkilökuva on jäänyt hämärän peittoon.

***

Mediassa Navalnyi esitetään aina korruptiota ja Putinia vastustavaksi poliitikoksi. Se on totta, mutta eihän se kerro todellisuudessa hänestä yhtään mitään. Kaikki oppositiopoliitikot vastustavat korruptiota ja valtaapitäviä. Se on itsestäänselvyys. Korruptionvastaisuus ei ole mikään oikea poliittinen linja.

Siksi Navalnyi on paljon muutakin. Hän on taitavan somen käytön lisäksi äärinationalisti, jonka mielestä Venäjä kuuluu venäläisille. Ilmeisesti Navalnyillä on läheiset välit Venäjällä toimiviin äärioikeistoryhmiin. Hän on esittänyt varsin rasistisia mielipiteitä esimerkiksi kutsumalla pohjoiskaukasialaisia muslimeita “torakoiksi”.

Äärinationalismin lisäksi Navalnyi tukee venäjämielisiä liikkeitä Georgiassa, Moldovassa ja Ukrainassa. Haastattelussa hän on myöntänyt, ettei palauttaisi Krimiä Ukrainalle, koska niemimaa on hänen mukaan oikeasti osa Venäjää. Navalnyi ei näe etnistä eroa ukrainalaisten ja venäläisten välillä. Ukrainan sota ei ole siis varsinaisesti ongelma.

***

En usko salaliittoteorioihin tai median “mädätykseen”, mutta on mielestäni jokseenkin ilmeistä, miksi Navalnyistä ei kerrota kaikkea. Syy ei voi olla se, että toimittajat eivät tietäisi. Selviäähän nämä asiat nopeasti internetistä. Syy tuntuu olevan enemmänkin se, että totuus Navalnyistä ei sovi median narratiiveihin.

Pääsääntöisesti olen tyytyväinen suomalaiseen journalismiin, mutta joskus toimittajilla on taipumusta luoda maailmasta mustavalkoinen. Ikään kuin maailma olisi jokin Taru sormusten herrasta, jossa hyvät ja pahat taistelevat – ja lopussa rakkaus voittaa. Navalnyin poliittiset mielipiteet eivät tunnu istuvan tähän narratiiviin. Siksi niitä kai peitellään.

Tätä voi testata hauskan ajatusleikin avulla: kumpi antaa Navalnyistä paremman kuvan Venäjän johtavana oppositiojohtajana?

  1. Navalnyi on oppositiopoliitikko, joka vastustaa korruptiota ja Putinia. Hän on istunut vankilassa useamman kerran tekaistujen syytösten takia.
  1. Navalnyi on äärinationalistinen oppositiopoliitikko, jolla on yhteyksiä äärioikeistoon. Hänen mielestään Krimin niemimaa on osa Venäjää.

Vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä toimittajille kuka tahansa kelpaa vastapainoksi Putinille. Karu tosiasia lienee kuitenkin se, että Venäjällä ei ole kunnon oppositiota – ei ainakaan sellaista oppositiota, jota me länsimaalaiset haluaisimme. Navalnyi ei vaikuta olevan mitenkään länsimaisten arvojen ja demokratian kannattaja. 

***

Tuntuu jossain määrin kummalliselta, että Navalnyistä ei ole tehty syväluotaavia artikkeleita. En ole puolen vuoden aikana törmännyt haastatteluun, jossa häneltä kysyttäisiin oikeita poliittisia näkemyksiä. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä on Navalnyin näkemys EU:sta, Natosta, asevalvonnasta, ilmastonmuutoksesta tai kauppapolitiikasta.

Se on pitkä miinus suomalaisen median koulutodistukseen. Journalistit pitävät itseään vallan vahtikoirina, joiden tehtävänä on jakaa tietoa vaikeista ja kiusallisista asioista. Toimittajien mantra ei kuitenkaan tunnu pätevän Navalnyihin. Sen sijaan esimerkiksi Kalevan artikkelissa todetaan, että “Navalnyin menneisyydestä on loppujen lopuksi vaikea löytää mitään sellaista, mikä oikeasti pilaisi hänen maineensa.”

Jokainen saa tietysti päättää, mikä pilaa maineen ja mikä ei. Jos länsimaalainen poliitikko laukoisi samanlaisia mielipiteitä kuin Navalnyi, olisi hän luultavasti jatkuvasti median hampaissa.

Tarkoitukseni ei ole nyt mustamaalata Navalnyitä. Hän on uskottava oppositiojohtaja, vaikka hänen poliittinen kokemattomuutensa herättää kysymyksiä. Enemmän tässä hiertää toimittajien haluttomuus elää niin kuin he opettavat. Asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä, vaikka se pilaisi kauniit narratiivit. Aleksei Navalnyi ei muutu länsimaalaiseksi valikoivilla faktoilla.

Siirry sivun alkuun