VALTIONETU

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Realistikin voi haluta Suomen Nato-jäsenyyttä

A lot of people don’t like realists. Most people want the world to be nicer and for people to be better.” – Kenneth Waltz

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua ei luultavasti olisi olemassa ilman Natoa. Oleellista keskusteluissa ei ole niinkään pohtia Naton roolia tässä maailmassa, vaan keskittyä vänkäämään siitä, pitäisikö Suomen liittyä siihen vai ei. Yksinkertaistettu jakolinja Nato-jäsenyyden kannatuksessa on mennyt perinteisesti liberaalien ja realistien välillä. Vallalla olevan tulkinnan mukaan ensimmäinen suhtautuu Natoon myönteisesti, jälkimmäinen kielteisesti.

Realismin ja Nato-jäsenyyden välinen suhde tuntuu monesti herättävän karikatyyrisiä näkemyksiä – kuten realismi yleensäkin. Joidenkin tulkintojen mukaan realismi poissulkee Nato-jäsenyyden, koska realismin “tärkein lähtökohta on Venäjän näkemys omasta turvallisuudestaan”. Tällaiset tulkinnat kannattaa kuitenkin jättää omaan arvoonsa. Realismi kuulostaa tältä, jos leimaa kaikki realistit paavoväyrysiksi.

Realistinen koulukunta ei meidän kaikkien onneksemme ole yhtä kuin Paavo Väyrynen. Realismi, kuten muutkin koulukunnat, on varsin sekalainen seurakunta erilaisia ajatuksia. Kokonaista koulukuntaa ei kannata määritellä muutaman ääriesimerkin perusteella. Realismi ei nimittäin anna yksiselitteistä vastausta Suomen Nato-jäsenyyteen.

***

Nato-jäsenyyttä voidaan tarkastella esimerkiksi neorealismin näkökulmasta. Neorealismin keskeinen käsite on kansainvälinen anarkia, joka tarkoittaa sitä, että maailmassa ei ole valtioita ylempää auktoriteettia. Neorealistit lähestyvät kansainvälistä anarkiaa rousseaulaisesta näkökulmasta. Valistuksen ajan filosofi Jean-Jacques Rousseau totesi klassikkoteoksessaan, että ihmisille ja valtioille olisi parasta, jos kaikki saisivat elää rauhassa ja hyvissä väleissä keskenään. Rousseau tiesi kuitenkin, että tällaista maailmaa on äärimmäisen kinkkistä toteuttaa ilman ylintä auktoriteettia.

Rousseaun anarkiassa valtio on loppupeleissä itse vastuussa omasta turvallisuudestaan ja hyvinvoinnistaan. Tämä synnyttää epäluottamusta valtioiden välille, koska muutkin valtiot hoitavat asioitaan omankädenoikeudella. Valtiot saattavat herkästi tulkita toisen valtion puolustukselliset toimet hyökkäykselliseksi. Siksi valtiot ajautuvat toisinaan asevarustelukierteisiin ja sotiin, vaikka kukaan ei varsinaisesti haluaisi. Tästä ilmiöstä puhutaan nykyään turvallisuusdilemmana.

Rousseaulaisen tulkinnan mukaan maailma ei ole varsinaisesti paha paikka – maailma näyttäytyy enemmänkin tragediana. Valtiot haluaisivat pääsääntöisesti viettää elämänsä rauhassa ja sovussa, mutta anarkian tilassa niillä ei ole tätä mahdollisuutta. Valtiot ovat siten pakotettuja pelaamaan anarkian sääntöjen mukaisesti eli rikkomaan sääntöjä ja varustautumaan sotilaallisesti.

***

Rousseaulaisesta anarkiasta on vedetty kaksi eri johtopäätöstä ja siksi neorealismi jakautuu hyökkäykselliseen ja puolustukselliseen versioon. Keskeinen ero näiden välillä on tulkinta siitä, mitä kansainvälinen anarkia “kannustaa” valtioita tekemään.

Hyökkäyksellinen neorealismi painottaa turvattomuutta. Sen mukaan anarkia kannustaa valtiota maksimoimaan turvallisuutensa, mikä yleensä tarkoittaa sotilaallisen voiman kasvattamista. Hyökkäyksellisessä koulukunnassa etenkin suurvallat ovat revisionistisia, aggressiivisia ja pyrkivät keinoja kaihtamatta hegemoniseen asemaan. Pienten valtioiden logiikka on tavallaan samanlainen, koska nekin pyrkivät lisäämään turvallisuuttaan peesaamalla vahvoja valtioita. Koulukunnan ajattelun voi tiivistää professori John Mearsheimerin toteamukseen: “Anarkian tilassa on parempi olla Godzilla kuin Bambi.”

Hyökkäyksellisen neorealismin näkökulmasta Suomen pitäisikin pyrkiä kaikin keinoin olemaan Godzilla. Paras tapa tähän olisi Yhdysvaltojen peesaaminen eli Natoon liittyminen. Koulukunnan tulkinnan mukaan Nato-jäsenyys lisäisi merkittävästi Suomen sotilaallista voimaa ja turvallisuutta. Suomen on parempi varautua kunnolla pahimpaan, koska Venäjä tekee ihan samaa.

Puolustuksellinen neorealismi painottaa puolestaan enemmän valtioiden halukkuutta olla rauhassa. Tämän koulukunnan mukaan valtiot käyttäytyvät maltillisemmin, koska anarkia rankaisee liian aggressiivisesta käyttäytymisestä. Keskeinen väite on, että yhden valtion holtiton pyrkimys maksimoida vaikutusvaltaansa johtaa poikkeuksetta vastatoimiin. Tämä tarkoittaa usein tasapainottamista eli sitä, että muut valtiot luovat liittouman hegemoniaan pyrkivää valtiota vastaan. Näin kävi esimerkiksi Napoleonille ja Hitlerille. Puolustuksellisessa neorealismissa valtiot pyrkivät pääasiassa pitämään kiinni status quosta.

Puolustuksellisen neorealismin vinkkelistä Suomen ei kannattaisi liittyä Natoon, koska Venäjä on koulukunnan mukaan status quo -valtio. Nato-jäsenyys saattaisi hetkellisesti lisätä Suomen turvallisuutta, mutta se kasvattaisi toisaalta Venäjän epäluuloja ja johtaisi todennäköisesti siihen, että Venäjä lisäisi myös turvallisuuttaan. Siksi pitkällä tähtäimellä Suomen turvallisuus saattaisi heiketä. Klassinen turvallisuusdilemma siis.

***

Tämä lyhyt katsaus realistien näkemyksiin paljastaa muutaman oleellisen seikan. Ensinnäkin realismi ei automaattisesti suhtaudu kielteisesti Nato-jäsenyyteen. Toisekseen neorealismi on huomattavasti moniulotteisempi koulukunta kuin esimerkiksi professori Hiski Haukkala kirjassaan esittää. Kolmannekseen Nato-jäsenyyden vastustaminen tai kannattaminen ei ole välttämättä minkään valtion informaatiovaikuttamisen tulosta.

Suomalainen Nato-keskustelu on aina ollut todellinen murheenkryyni, koska missään muussa aiheessa ei käytetä yhtä paljoa leimakirveitä. En usko, että kukaan vakavasti otettava ulkopolitiikan tutkija tai kommentoija ajaa vieraan valtion etuja. Vaikka liberaalien ja realistien keinot ovat erilaiset, päämäärä on molemmilla sama: Suomen pitäminen itsenäisenä valtioita. Tämä on hyvä pitää mielessä kiihkeissä Nato-väännöissä.

Twitterissä tuomitseminen on huonoa ulkopolitiikkaa

Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa.” – Urho Kekkonen

Sanna Marin otti poikkeuksellisen paljon kantaa Twitterissä tuomitsemalla ensin Navalnyin pidätyksen ja hieman myöhemmin Kiinan kohtelun uiguureita kohtaan. Sisällöllä ei tälläkään kertaa ollut juuri merkitystä, sillä twiitit synnyttivät ikuisen keskustelun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan nokkimisjärjestyksestä.

Paljon vähemmälle keskustelulle jäi myös twiittien hyödyllisyys. Huomautan heti alkuun, että olen Marinin twiittien sisällön kanssa sinäänsä samaa mieltä. Eniten tässä häiritsee koko konsepti.

Sosiaalisen median aikakaudella on tullut suosituksi asioiden tuomitseminen. Somessa on harva se päivä menossa jokin “kohu” milloin mistäkin syystä. Tuoksinnassa vaaditaan, että kohun kohteeseen liittyvät ihmiset – usein puoluetoverit – irtisanoutuvat kannanotosta ja tuomitsevat sen hyvinkin jyrkästi. Tällainen tuomitsemisvillitys on ymmärrettävää sisäpolitiikassa, koska se on luultavasti hyvä retorinen keino korostaa omien arvojen tärkeyttä.

***

Ulkopolitiikka on kuitenkin eri maailma. Sisäpolitiikassa voi tuomita kenet tai minkä ilmiön tahansa ilman vakavia seuraamuksia, koska tuomitseminen suututtaa korkeintaan toisen puolueen kannattajat. Sen sijaan ulkopolitiikassa näille kannanotoille muodostuu ihan oikea hintalappu.

Hinta syntyy siitä, että valtiot suhtautuvat hyvin kielteisesti niiden sisäisiin asioihin puuttumiseen. Suurvalloille tästä syntyy lisäksi helposti arvovaltakysymys: ne eivät pidä pienten valtioiden hyppimisestä niiden nenille.

Pienen valtion läksytys suuremmalle heikentää lähes aina maiden välisiä suhteita. Heikentyneet välit johtavat taas helposti diplomaattisiin tai taloudellisiin sanktioihin. Esimerkiksi Ruotsi on jo saanut kokea Kiinan tuohtumuksen ja painostuksen. Suurvallan painostus on ikävää, mutta arkipäivää kansainvälisessä politiikassa. 

Se, pitääkö painostukseen taipua, riippuu siitä, miten pitkälle Suomi on valmis menemään arvojen puolustamisen kanssa. Kyseessä on siis klassinen arvovalinta talouden ja pehmeiden arvojen välillä. 

Sanat vaativat joka tapauksessa ulkopolitiikassa tekoja – varsinkin kun arvovalinnasta tehdään Twitterissä julkinen asia. Siksi Suomen on joko otettava Kiinan ihmisoikeusrikkomukset vakavammin huomioon talouden heikentymisen uhalla tai muuten Suomen ulkopolitiikan uskottavuus kärsii muiden maiden silmissä. 

Kyse ei ole tuomitsemisessa pelkästään taloudesta, vaan myös Suomen maineesta. Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä oli osoitus siitä, että Suomen diplomaattisuutta arvostetaan. Myös Valko-Venäjän oppositio­johtaja Tsihaunouskaja totesi, että Suomi voisi olla hänen mukaansa hyvä paikka järjestää opposition ja Lukašenkan väliset neuvottelut. Tästä maineesta on helppo päästä eroon jatkuvalla läksyttämisellä.

On hyvä pitää myös mielessä, että Suomi ei ole valitettavasti vieläkään suurvalta. Ei kannata omistaa suurta suuta, jos ei omista suurta keppiä. Jos Suomi tumpeloi itsensä ulkopolitiikassa tilanteeseen, jossa suhteiden kärjistyminen on johtamassa konfliktiin, kukaan ei välttämättä tule apuun. 

***

Riskit julkisessa tuomitsemissa ovat ilmeiset, mutta entä ne saavutetut hyödyt? Mitä konkreettista hyötyä on siitä, että Suomi tuomitsee toisen valtion ihmisoikeusrikkomukset sosiaalisessa mediassa? 

Ei luultavasti mitään. Kiinan ja Venäjän ihmisoikeusrikkomukset jatkuvat ilman Suomeakin. 

Tuomitsemista kannattavat ihmiset maalaavat usein tuomitsemisen demokratian puolustamiseksi. Se kuulostaa kieltämättä hienolta, mutta se ei tarkoita tässä yhteydessä oikeastaan yhtään mitään. Kukaan ei koskaan osoita, millä perusteella esimerkiksi Navalnyin pidätys uhkaa suomalaista demokratiaa.

Jos tuomitseminen Twitterissä olisi hyödyllistä demokratian tai ihmisoikeuksien puolustamista, minkä takia Suomen valtionjohto ei ole jatkuvasti heiluttamassa syyttävää sormeaan? Kymmenissä valtioissa rikotaan ihmisten perusoikeuksia ja demokratiaa päivittäin.

Ilmeinen ongelma tällöin olisi se, että Suomi läksyttäisi jatkuvasti kaikkia maailman valtioita – myös omia liittolaisiaan. Se vasta olisikin huonoa ulkopolitiikkaa. Suomen diplomatiaa ei kannata rikkoa eikä ruokkivaa kättä kannata purra sosiaalisen median takia.

Loppupeleissä vaikuttaakin siltä, että ihmisoikeuksia puolustetaan julkisesti sen perusteella, mitä aiheita media nostaa esiin ja kuka ihmisoikeusrikkomuksia tekee. Siksi Twitterissä tuomitseminen näyttäytyy mielestäni lähinnä moraaliposeeraukselta.

***

Kielteistä suhtautumista julkiseen tuomitsemiseen kritisoidaan usein suomettuneisuudeksi tai hyssyttelyksi. Se ei pidä paikkaansa. Kielteinen kanta perustuu yksinkertaisesti siihen, että julkisesta tuomitsemisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Riskit ovat ilmeiset, mutta saavutetut hyödyt vähäisiä. Maailmaa syleilevän ja ilmaisen arvopuheen aikakausi kansainvälisessä politiikassa alkaa olla väistämättä menneisyyttä.

Tämä ei tarkoita sitä, että Suomen pitäisi seistä tumput suorina. Mielestäni paljon parempi lähestymistapa hoitaa Venäjän ja Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia on lähestyä asiaa diplomaattisesti suljettujen ovien takana. Arvoja saa puolustaa, mutta se pitäisi tehdä hienovaraisemmin.

Siirry sivun alkuun