VALTIONETU

Asevalvonta

Avoin Taivas -sopimuksen mureneminen on kipeä isku Suomen turvallisuudelle

Treaties are observed as long as they are in harmony with interests.” – Napoleon

Asevalvonnasta on tullut kiihtyvän suurvaltakamppailun ensimmäinen todellinen uhri. INF-sopimus romuttui, Wienin asiakirjaa ei olla päivitetty kymmeneen vuoteen, ydinsulkusopimuksen uskottavuus on vaakalaudalla ja niin edelleen. Viimeisimpänä giljotiinille joutui Avoin Taivas -sopimus. Vain Uusi Start -sopimuksen jatko on antanut tänä vuonna valoa pimeyteen.

Avoin Taivas -sopimuksen mureneminen lienee tällä hetkellä suurin isku Suomen vyön alle asevalvonnan saralla. Sopimus on ollut Suomelle keskeinen osa sen vakauttavaa ulkopolitiikkaa. Suomi on ollut sopimuksen äänekkäimpiä tukijoita, mikä selittyy maantieteellisellä sijainnilla sekä pienellä tiedustelukapasiteetilla. Avoin Taivas antoi Suomelle mahdollisuuden Venäjän lailliseen “vaklaamiseen”.

***

Avoin Taivas -sopimus on osa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (Etyj) asevalvontakokonaisuutta. Sopimus allekirjoitettiin Helsingissä vuonna 1992, mutta se tuli voimaan vasta vuonna 2002 pitkän ratifiointiprosessin jälkeen. Sopimuksen osapuolia olivat melkein kaikki Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kanada.

Sopimuksen idea on yksinkertaisuudessaan suorittaa valvontalentoja osapuolten alueilla. Sopimuksessa on tarkkaan määritelty, minkälaisia kuvauslaitteita lentokoneessa saa käyttää. Valvontalennoilla on aina mukana kuvattavan maan edustaja valvomassa pykälien noudattamista.

Valvontalentojen avulla on seurattu osapuolten sotilaallista toimintaa. Suomi on esimerkiksi lentänyt vuosittain vähintään kaksi kertaa – kohdemaat ovat olleet vähemmän yllättäen Venäjä ja Valko-Venäjä. Suomessa taas on suoritettu viisi valvontalentoa vuosittain. Majuri Arto Toivasen mukaan Suomessa lentomatka on 1500 km, josta kuvataan 200-300 km.

Lennoista saatu materiaali on avoinna kaikille osapuolille. Suomessa näitä kuvia tutkitaan ja pähkäillään Puolustusvoimissa. Materiaalien perusteella arvioidaan esimerkiksi, onko sotilaallisessa infrastruktuurissa tapahtunut merkittäviä muutoksia ja pitääkö toisen valtion väitteet sotilastukikohdan lakkauttamisesta paikkansa.

Sopimus mahdollistaa siis pienimuotoisen sotilastiedustelun mutta mielestäni suurempi arvo sopimuksessa on ollut sen luottamusta ja läpinäkyvyyttä lisäävä ulottuvuus. Se on lisännyt eri maiden sotilaiden välistä keskustelua, mikä on ulkoministeriön Mikko Kinnusen mukaan vähentänyt sopijavaltioiden turvallisuushuolia ja epäluuloja toisia kohtaan.

***

Näin kauniisti asiat olivat ennen kuin Yhdysvallat päätti vuosi sitten virallisesti lähteä kävelemään Avoin Taivas -sopimuksesta. Ilmoitus ei ollut sinänsä yllätys, sillä Trump teki nopeasti selväksi kantansa asevalvontaan.

Yhdysvallat syytti Venäjää sopimusrikkomuksista. Washingtonin mukaan Venäjä ei antanut tehdä sopimuksen mukaisia valvontalentoja Kaliningradin sekä Venäjän ja Georgian rajan yläpuolella. Venäjä syytti puolestaan Yhdysvaltojen rikkovan sopimusta rajoittamalla lentämistä Alaskassa ja Havaijilla. Sekä Venäjä että Yhdysvallat pelkäsivät, että valvontalentoja käytetään kriittisen infrastruktuurin kuvaamiseen.

Venäjä ilmoitti talvella lähtevänsä sopimuksesta, mikäli Yhdysvallat ei siihen enää palaa. Bidenin valinta loi toivoa, sillä hänen ajateltiin suhtautuvan positiivisesti sopimukseen. Toisin kuitenkin kävi. Biden ilmoitti muutama viikko sitten, ettei Yhdysvallat palaa sopimukseen. Tämä osoittaa samalla sen, että Yhdysvallat tukee Eurooppaa myös Bidenin kaudella vain silloin kuin se on Yhdysvaltojen intresseissä.

Viralliseksi syyksi palaamattomuuteen Yhdysvallat ilmoitti Venäjän sopimusrikkomukset. Syiksi on myös arveltu Yhdysvaltojen haluttomuutta panostaa valvontakalustoon, koska maan omat satelliitit tekevät saman työn. Lisäksi Yhdysvalloissa sopimusta vastustetaan sisäpoliittisesti.

***

Suomella ei siis ole enää mahdollisuutta suorittaa valvontalentoja Venäjällä. Kokonaiskuvan saaminen Venäjän sotilaallisesta toiminnasta Suomen rajojen läheisyydessä on entistä riippuvaisempi muilta valtioilta saaduista tiedustelutiedoista. Tiedustelun avulla saatujen kuvien ongelma on se, että niiden aitoudesta ei ole varmuutta. Tiedustelutietojen manipulointi omien intressien mukaisiksi on täysin mahdollinen skenaario kansainvälisessä politiikassa. Avoin Taivas -sopimuksen yksi etu oli nimenomaan se, että kuvat ovat olleet oikeudellisesti todennettavissa molemmilla osapuolilla.

Sopimuksen murtuminen on myös kova isku lännen ja Venäjän väliselle luottamukselle, avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle. Tästä huolimatta julkista keskustelua aiheesta ei käytännössä ole, mikä noudattelee valitettavasti asevalvonnan yleistä trendiä. On ehkä ymmärrettävää, että ydinasesopimukset eivät herätä Suomessa suuria tunteita, koska niillä ei ole suoria vaikutuksia Suomelle. Välillisiä seurauksia toki on.

Avoin Taivas -sopimus on kuitenkin ollut yksi Suomen turvallisuuden peruspilareista ja sen rapautumisella on paljon merkittävämpi vaikutus Suomen turvallisuudelle kuin esimerkiksi Aljaksandr Lukašenkan ilmailupiratismilla. Suomesta vaikuttaa kadonneen tieto ja halu ymmärtää asevalvonnan pragmaattinen merkitys maan turvallisuudelle. Monenkohan asevalvontasopimuksen pitää joutua giljotiiniin ennen kuin aiheesta syntyy vakavaa keskustelua?

Iso-Britannia tarvitsee lisää ydinaseita uhkaillakseen Venäjää

Military strategy, whether we like it or not, has become the diplomacy of violence” – Thomas Schelling

Iso-Britannia lisää ydinaseidensa määrää 180:stä 260:een. Päätös on historiallinen, sillä se on ensimmäinen kerta kylmän sodan päättymisen jälkeen, kun maa kasvattaa arsenaaliaan. Samalla se päätti 30 vuotta kestäneen ydinaseriisunnan putken.

Päätös herätti suunnattomasti hämmennystä asiantuntijoiden keskuudessa, koska kukaan ei tuntunut tietävän syytä päätökselle. Iso-Britannia perusteli lisäystään strategisessa paperissaan “muuttuvalla turvallisuusympäristöllä, johon kuuluvat kehittyvät teknologiset ja opilliset uhat”. Perustelu on varsin lavean jargoninen, mutta onneksi Iso-Britannian puolustusministeri Ben Wallace valotti teknologista uhkaa meille.

***

Wallace perusteli päätöstä “uskottavan pelotteen ylläpitämisellä”, koska “viime vuosina Venäjä on voimakkaasti panostanut ohjuspuolustukseen”. Logiikka perustelussa on varsin yksinkertainen: mitä enemmän ydinaseita, sitä todennäköisemmin ohjuksia menee puolustuksesta läpi.

Ohjuspuolustusjärjestelmän idea on tuhota omalla ohjuksella vastapuolen lähestyvä ballistinen ohjus. Venäjä on perinteisesti sijoittanut järjestelmänsä suojaamaan Moskovaa.

Wallace on oikeassa siinä, että Venäjä on tosiaan panostanut ohjuspuolustukseen. Maa alkoi modernisoida vuonna 2017 A-135-ohjuspuolustusjärjestelmää, joka on kiinteä pömpeli Moskovan ympärillä. Venäjä kehittää myös uudempaa A-235-järjestelmää. Maa testasi luultavasti viime lokakuussa siinä käytettävää Nudol-ohjusta.

Näiden lisäksi Venäjä kehittää S-500-ohjusjärjestelmää, joka otetaan käyttöön vuonna 2025. Sen pitäisi ilmeisesti korvata tulevaisuudessa kokonaan vanha A-135. Nähtäväksi jää, onko S-500 samanlainen kruununjalokivi kuin hävittäjätorjuntaan suunnattu S-400.

Sekä A-235 että S-500 ovat liikuteltavia järjestelmiä. Tämä parantaa ohjuspuolustuksen liikkuvuutta, sillä niitä voidaan siirrellä sinne, minne kulloinenkin tarve vaatii. Todennäköistä kuitenkin on, että myös uudet järjestelmät keskitetään etenkin Moskovan ympärille. 

Iso-Britannian pelko ohjuspuolustuksen kehitystä kohtaan paljastaakin mielenkiintoisen seikan brittien ydinaseopista: kriisitilanteissa maa ampuisi melko varmasti ydinohjuksia Moskovaan. Siksi ohjuspuolustus liittynee myös Iso-Britannian mainostamaan “opilliseen uhkaan”.

***

Opillisen uhan taustalla lienee Venäjän kiistelty “escalate to deescalate” -oppi. Se tarkoittaa sitä, että Venäjä olisi valmis uhkailemaan ydinaseilla tai käyttämään niitä pienissäkin konflikteissa, jotta tilanne saataisiin rauhoitettua. Esimerkiksi Venäjä olisi voinut käyttää ydinaseita Krimin valtauksen yhteydessä saadakseen lännen perääntymään, jos länsi olisi yrittänyt puuttua siihen sotilaallisesti.

Ydinaseiden lisääminen ei kuitenkaan ole suora vastaus Venäjän opille, koska opin idea on uhkapelata ydinaseilla. On ihan sama, onko briteillä 180 vai 260 ydinasetta, koska molemmilla määrillä saa ihan riittävästi tuhoa aikaiseksi. Kyse on ensisijaisesti Venäjän aidosta halukkuudesta käyttää ydinaseita ja vastapuolen uskosta tähän.

Siksi teoreettisesta näkökulmasta Iso-Britannian pitäisi vastata Venäjän oppiin uhkailemalla myös itse ydinaseilla. Tällöin Venäjä joutuisi punnitsemaan, onko muutaman ydinaseen käyttö sen arvoista, että tilanne saattaisi johtaa täysimittaiseen ydinsotaan – tai ainakin Moskovan tuhoutumiseen.

Tämä selittäisi Iso-Britannian huolen Venäjän ohjuspuolustuksesta, koska kehittyneillä järjestelmillä voisi oikeasti ampua brittien ohjuksia alas. Toisekseen mitä paremmin Moskova ja muut suurkaupungit ovat suojattu, sitä vaikeampaa on pelotella ydinaseilla. Ehkä britit laskevat, että Venäjän itsevarmuus uhkapelata ydinaseilla kasvaa tulevaisuudessa, mitä tehokkaammaksi Venäjän ohjuspuolustus kehittyy. Tulevaisuudessa Iso-Britannian ydinasepelote ei ole välttämättä riittävän uskottava, jos maa ei kykene uskottavasti uhkailemaan.

***

Wallacen kommentin ja planeettojen asentojen perusteella tulkitsen siis, että Iso-Britannian päätöksen takana on Venäjän kehittyvän ohjuspuolustuksen tehokkuus ja sen synnyttämä uhka Iso-Britannian ydinaseopille. Se selittäisi mielestäni myös, miksi päätöstä ei haluta kertoa avoimesti kokonaan julki: ydinaseilla uhkailu ei ole länsimaissa hyväksyttävä strategia.

Analyysini vaatii kuitenkin muutaman oleellisen huomion. Ensinnäkin asiantuntijoiden keskuudessa on jatkuvia epäilyjä ohjuspuolustuksen tehokkuudesta. Nykyisillä ja lähitulevaisuuden järjestelmillä pystyy tuhoamaan yksittäisiä ohjuksia, mutta ei välttämättä kymmeniä (Iso-Britannialla on käytettävissä 8-64 ohjusta).

Toisekseen ei ole mitään varmuutta “escalate to deescalate” -opin olemassaolosta. Tästä käydään asiantuntijoiden kesken jatkuvaa väittelyä. En myöskään tiedä, onko Venäjä halukas ajautumaan ehdoin tahdoin sellaiseen konfliktiin, jossa pitäisi heiluttaa ydinasekorttia. Mikä maa-alue olisi oikeasti uhkailemisen arvoinen? Venäjä on tuskin yhtään sen halukkaampi käyttämään ydinaseita kuin muutkaan maailman valtiot.

Joka tapauksessa Iso-Britannian päätös tuskin jää viimeiseksi, sillä tutkijat ovat varoitelleet jatkuvasti kiihtyvästä ydinasevarustelusta. Kannattanee laittaa siis vedonlyönti pystyyn seuraavasta maasta, joka ilmoittaa lisäävänsä ydinaseidensa määrää.

Tältä näyttäisi ydinräjähdys Helsingin keskustassa

Now I am become Death, the destroyer of worlds.” – J. Robert Oppenheimer

Ydinräjähdys Helsingissä on luultavasti suurimmalle osalle meistä suhteellisen harvinainen mielikuva. Räjähdys on kieltämättä epätodennäköinen, mutta ei suinkaan mahdoton ajatus. Siksi päätin analysoida, miltä näyttäisi yhden ydinkärjen räjähdys Helsingin keskustassa. Käytän mallintamiseen professori Alex Wellersteinin mainiota sivustoa. Suosittelen sitä kaikille, jos haluatte itse testata, miltä näyttäisi ydinräjähdys kesämökkinne terassilla.

Tähän ydinräjähdykseen on valittu yksi W88-ydinkärki, jonka räjähdysteho on 455 kilotonnia. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Hiroshimaan tiputetun atomipommin teho oli “vain” 15 kt. Normaalisti W88-ydinkärkiä on yhdessä ohjuksessa noin kahdeksan, mutta käytän selkeyden vuoksi vain yhtä ydinkärkeä. Näitä sukellusveneistä ammuttavia kärkiä käytettäisiin todennäköisesti siviilikohteisiin ydinasepelotteen logiikan mukaisesti.

Tässä skenaariossa – ja todennäköisesti tositilanteissa – ydinkärki räjäytetään kolmen kilometrin korkeudessa, koska se maksimoi tuhovoiman laajuuden. Maan pinnalla räjäytetyn ydinkärjen teho imeytyisi osittain maahan, jolloin räjähdys vaikuttaisi pienemmällä alueella. Maaräjäytyksiä käytettäisiin silloin kun halutaan tuhota maanalaisia sotilaskohteita.

W88-ydinkärjen lentoaika sukellusveneestä Helsinkiin olisi noin 5-15 minuuttia, joten evakuointi olisi mahdotonta. Iskua olisi myös mahdotonta estää, sillä Suomella ei ole sotilaallista kapasiteettia torjua tällaisia ydinaseita. Jos joku päättäisi ampua ydinkärjen Helsinkiin, mitään ei olisi yksinkertaisesti tehtävissä.

***

Joka tapauksessa tältä näyttäisi W-88:n räjähdys noin kolme kilometriä Helsingin yläpuolella:

Ydinräjähdyksen nollapiste
NUKEMAP by Alex Wellerstein. Leaflet | Map data © OpenStreetMap contributors, CC-BY-SA, Imagery © Mapbox

Keltainen ympyrä on räjähdyksen nollapiste eli alue, jonka yläpuolella ydinkärki räjähtää. Räjähdys synnyttäisi ympyrän kokoisen tulipallon, jonka lämpötila vastaisi auringon sisäosan lukemia. Noin kolmessa sekunnissa rakennukset sulaisivat ja ihmiset haihtuisivat savuna ilmaan. Nollapisteestä ei jäisi jäljelle mitään. Jos haluaa kokea ydinräjähdyksen mahdollisimman kivuttomasti, kannattaa seistä nollapisteessä.

Tältä ydinräjähdys näyttäisi laajemmassa kuvassa:

Ydinräjähdys
NUKEMAP by Alex Wellerstein. Leaflet | Map data © OpenStreetMap contributors, CC-BY-SA, Imagery © Mapbox

Nollapisteen jälkeinen pienempi harmaa ympyrä olisi räjähdyksen toiseksi tappavin alue. Räjähdyksestä syntyisi kuuma lämpöaalto: se sytyttäisi tulipaloja, hiillyttäisi ihmiset tai aiheuttaisi hengenvaarallisia kolmannen asteen palovammoja. Lämpöaallon lisäksi syntyisi voimakas paineaalto: lähes kaikki rakennukset sortuisivat osittain tai kokonaan ihmisten päälle. Selviytyminen paine- ja lämpöaallosta olisi kuitenkin mahdollista etenkin ympyrän ulkoreunan lähellä.

Tästä eteenpäin selviytymistodennäköisyys kasvaisi. Oranssin ympyrän sisällä kolmannen asteen palovammat olisivat todennäköisiä, mutta eivät välttämättä enää hengenvaarallisia. Samalla paineaalto heikkenisi, mutta olisi edelleen riittävän voimakas vaurioittamaan rakennuksia.

Paineaalto jatkaisi kulkuaan voimakkaana aina suuremman harmaan ympyrän reunalle saakka. Tällä alueella paineaalto tuhoaisi vielä kaikki ikkunat, mikä voisi olla kohtalokasta. Tässä on siis hyvä selviytymisvinkki: jos näet kirkkaan välähdyksen, älä koskaan mene ikkunan eteen. Lämpöaalto etenisi yhtä pitkälle kuin paineaaltokin. Kuumuus aiheuttaisi vielä toisen tai ensimmäisen asteen palovammoja.

Sivuston karkean arvion mukaan räjähdyksessä kuolisi suoraan noin 95 000 ihmistä ja 250 000 loukkaantuisi.

***

Entä sitten säteily? Ydinlaskeuma syntyy siitä, kun maa-ainesta imeytyy räjähdyksessä sienipilveen, jossa maahiukkaset muuttuvat radioaktiivisiksi hiukkasiksi. Nämä kulkeutuvat tuulen mukana ja laskeutuvat jossain kohtaa maahan. Radioaktiivisen laskeuman määrä riippuu kärjen räjähdyskorkeudesta. Mitä lähempänä maata ydinräjähdys tapahtuu, sitä enemmän sienipilveen imeytyy maa-ainesta. Kolmen kilometrin korkeudessa räjäytetty ydinkärki ei tuota merkittävää määrä ydinlaskeumaa.

Tältä näyttäisi säteily, jos ydinkärki räjäytettäisiin maan pinnalla:

Ydinräjähdyksen säteily läheltä
NUKEMAP by Alex Wellerstein. Leaflet | Map data © OpenStreetMap contributors, CC-BY-SA, Imagery © Mapbox

Vihreä ympyrä on räjähdyksen alkusäteily, jonka säteilyannos olisi noin viisi sievertiä. Se aiheuttaisi monelle ihmiselle todennäköisesti kuolemaan johtavan syövän. Näin suuressa räjähdyksessä alkusäteilyllä ei ole toisaalta juuri mitään merkitystä, sillä lähes kaikki ihmiset olisivat joka tapauksessa kuolleita tällä alueella.

Alkusäteilyä merkittävämpi onkin varsinainen radioaktiivinen laskeuma. Tummanpunaisen alueen sisällä absorboitunut annos olisi noin yhdeksän grayta tunnissa, joka olisi tappava määrä. Helsingin keskusta olisi sitä myöten asuinkelvoton – myös virallisesti.

Säteily leviäisi lounaistuulen mukana hyvin pitkälle: 

Ydinräjähdyksen säteily kaukaa
NUKEMAP by Alex Wellerstein. Leaflet | Map data © OpenStreetMap contributors, CC-BY-SA, Imagery © Mapbox

Helsingin keskustan ulkopuolella annos tippuisi 1-0,01 grayhin tunnissa, joka ei olisi suoraan tappava, mutta olisi terveydelle haitallinen. Kymenlaakson, Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon maakunnissa pitäisi suojautua väestönsuojiin. Laskeuman tarkkaa suuntaa on vaikea laskea, koska se riippuu luonnollisesti tuulen suunnan muutoksista, mutta myös esimerkiksi sateista.

Säteily ei ole ydinräjähdyksen pelottavin osuus, vaikkakin sillä olla eniten merkitystä pitkäaikaisvaikutuksissa. Kuolemista selvästi suurin osa johtuisi aina paine- ja lämpöaallosta. Pintaräjäytyksen karkeat uhriluvut olisivat hieman pienemmät verrattuna ilmaräjäytykseen: 73 000 kuollutta ja 83 000 loukkaantunutta. Radioaktiivinen laskeuma kasvattaisi lukuja pitkälle tulevaisuuteen.

***

Ydinräjähdyksen analyysiä vaikeuttaa se, että ydinasetta ei ole koskaan räjäytetty modernissa kaupungissa – ihmiskunnan kannalta onneksi; epäeettisen tieteen kannalta valitettavasti. Tarkan tiedon puuttuessa selviytymistä ja tuhoja on jossain määrin vaikea arvioida.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole lietsoa turhaa paniikkia, koska ydinaseiden käyttökynnys on edelleen korkea. Maailmassa on kuitenkin edelleen yli 13 000 ydinasetta. Yhdellä ohjuksella, jossa olisi kahdeksan W88-ydinkärkeä, voisi tuhota koko Uudenmaan alle vartissa kenenkään estämättä. Tämä teksti olkoon muistutus siitä, että ilmastonmuutos ei ole ainoa vakava uhka ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Siirry sivun alkuun