VALTIONETU

Asevalvonta

Mitä jos talibanit haluavat itselleen ydinaseita?

Not all treasure is silver and gold, mate.” – Captain Jack Sparrow

Talibanit hallitsevat jälleen Afganistania – jos joku ei ole jostain syystä vielä kuullut. Järjestö näyttää tehneen jonkinlaisia päivityksiä toimintaansa oltuaan 20 vuotta oppositiossa. Poliittinen linja pysynee samana, mutta viestintää on ainakin kehitetty. Vaikuttaa siltä, että he haluavat olla vakavasti otettava ryhmä. 

Kuten kaikki vakavasti otettavat poliittiset ryhmät haluavat, myös talibanit haluavat pysyä vallassa. Siksi kansainvälisen politiikan laki koskettaa myös heitä: jokainen valtio on viime kädessä itse vastuussa omasta turvallisuudestaan ja selviytymisestään. Tämä herättääkin kysymyksen, pystyisivätkö talibanit hankkimaan ydinaseita turvatakseen olemassaolonsa?

***

Hyvät uutiset ensin. Ydinaseiden kehittäminen on monimutkaista puuhastelua, koska mikä tahansa alkuaine ei sovi räjähdysaineeksi. Ydinaseissa käytetään kahta ainetta: rikastettua uraania ja/tai plutoniumia. Molemmat ovat fissiilejä aineita: atomit tuottavat hajotessaan valtavan määrään energiaa ja neutroneita, jotka hajottavat lisää atomeja, mikä johtaa hallitsemattomaan ketjureaktioon. Eli suomeksi aine räjähtää.

Rikastettua uraania saadaan luonnonuraanista, jossa on kahta isotooppia U-238 (99,3 %) ja U-235 (0,7 %). U-238 ei ole fissiili aine, joten luonnonuraani ei sellaisenaan kelpaa ydinaseeseen. Siksi uraania pitää rikastaa. U-235 on fissiili aine, joten sen määrää täytyy lisätä 0,7 %:sta. Uraani kelpaa ydinaseeseen kun siinä on yli 90 % U-235:tä.

Uraanin rikastaminen on teknisesti haastavaa, eikä sitä pysty tekemään kotikonstein (ellei Clas Ohlsonilta löydy siihen sopivia sentrifugeja, mikä ei olisi sinänsä yllätys). Rikastus tapahtuu yleensä erikseen rakennetuissa rikastuslaitoksissa uraanin louhinnan yhteydessä. 

Plutoniumia ei puolestaan esiinny luonnossa. Sitä saadaan esimerkiksi ydinvoimalassa käytetyssä ydinpolttoaineesta. Tähän toimenpiteeseen tarvitaan erillinen jälleenkäsittelylaitos, jotta käytetystä polttoaineesta voidaan erottaa kemiallisesti plutonium. Homma on hankalaa siksi, että käytettyä polttoainetta varten tarvitaan toimiva ydinreaktori ja ydinjäte on äärimmäisen säteilevää.

Afganistanissa ei ole ydinvoimaloita, uraanin rikastuslaitoksia tai jälleenkäsittelylaitoksia. Talibanit eivät siten kykene tällä hetkellä valmistamaan tiettävästi ydinaseisiin kelpaavaa materiaalia. Tämä ei ole kuitenkaan ylitsepääsemätön este ydinaseiden hankkimiselle.

***

Sitten ne huonot uutiset. Fissiileihin aineisiin liittyy vanha merirosvoviisaus: jos jotain ei jaksa tai osaa tehdä itse, se kannattaa varastaa. Maailmassa on eri varastoissa satoja tonneja rikastettua uraania ja plutoniumia.

Varastoihin, rikastuslaitoksiin ja jälleenkäsittelylaitoksiin murtautuminen on täysin mahdollista. Kaikkiin paikkoihin pystyy murtautumaan, jos on riittävän nokkela – kuten Musta Ritari Aku Ankassa jo osoitti. Esimerkiksi vuonna 2012 Yhdysvalloissa kolme aktivistia, joista yksi oli 82-vuotias katolinen nunna, onnistuivat murtautumaan sisään korkean turvaluokituksen varastoon. 

Talibanien lähimmät laitokset ja varastot löytyvät Pakistanista. Tämä on aikaisemminkin herättänyt huolta, sillä Pakistania on syytetty lepsuista turvatoimista sen laitoksissa ja varastoissa. 

Fissiilien aineiden varastaminen ja niiden kuljettaminen Afganistaniin ei olisi mahdoton tehtävä. Jo noin 15 kg rikastettua uraania tai 6 kg plutoniumia riittää yhteen pieneen ydinkärkeen. Plutonium on lisäksi heikosti säteilevää, eikä vaadi mittavia säteilysuojia.

***

Vaikka talibanit pystyisivät valmistamaan ydinkärkiä, maalla ei ole toistaiseksi ohjuksia tai strategisia pommittajia. Ydinkärkiä voisi käyttää, mutta ne pitäisi käytännössä kuljettaa pakettiautolla määränpäähänsä ja sitten räjäyttää. Ei järin kätevää.

Suurin huoli tässä kaikessa on se, että mitä jos fissiilejä aineita luisuu talibanien kautta al-Qaidan käsiin? Al-Qaidaa ei haittaa ohjusten ja lentokoneiden puute. Ydinterrorismiin kelpaa varsin mainiosti ydinkärjen tai improvisoidun ydinräjähteen kuskaaminen kaupungin keskustaan pakettiautolla.

Joka tapauksessa ei ole toistaiseksi takeita talibanien halukkuudesta hankkia ydinaseita. Talibanit eivät kuitenkaan ole “lukutaidottomia paimentolaisia”, koska mikään epämääräinen rosvolauma ei saa kokonaista valtiota hallintaansa muutamassa viikossa. Järjestö oletettavasti pohtii tälläkin hetkellä, mikä on paras tapa turvata tulevaisuudessa heidän olemassaolonsa. Talibaneille Pohjois-Korea lienee valitettavan hyvä esimerkki siitä, miten äärijärjestö voi suojella itseään ydinasepelotteella. Talibanien ydinasepelote on luultavasti äärettömän epätodennäköinen vaihtoehto – mutta ei mahdoton.

Kiina on rakentamassa ydinaseilleen yli 200 uutta ohjussiiloa

A world without nuclear weapons would be less stable and more dangerous for all of us.” – Margaret Thatcher

Yhdysvaltalaiset tutkijat löysivät ensin kesäkuussa satelliittikuvien avulla Kiinan länsiosasta 120:n uuden ohjussiilon rakennustyömaan. Heinäkuussa tutkijat löysivät toisen samankokoisen työmaan. Projektit ovat Kiinan ydinasekapasiteetin suurin laajennus kautta aikain ja kielivät ydinaseiden merkityksen kasvusta myös Kiinan strategioissa.

Kiinan valtiojohto ei ole luonnollisesti kommentoinut asiaa julkisesti. Maa on ollut perinteisesti salamyhkäinen ydinaseidensa ja strategiansa suhteen, joten syyt valtaisille rakennusprojekteille ovat tutkijoiden valistuneiden arvauksien varassa.

***

Kiinan varustelu liittynee strategiseen vakauteen. Strateginen vakaus on turvallisuuspolitiikan jargonissa yleistermi, jota viljellään vähän miten sattuu. Strategista vakautta ei valitettavasti aina vaivauduta selittämään auki. Valitettavaa siksi, että strateginen vakaus tarkoittaa puhujan maantieteellisestä sijainnista riippuen eri asioita.

Kiinassa strateginen vakaus ymmärretään tutkija Tong Zhaon mukaan siten, että molemmat valtiot ovat haavoittuvia toisen ydinaseiskuille. Molemmilla valtioilla on siis aina kaikissa tilanteissa ydinaseita valmiina käytettäväksi. Zhaon mukaan Kiinan arvioissa se toinen valtio on lähes aina Yhdysvallat.

Zhao on huomauttanut, että strateginen vakaus on viime vuosina ollut merkittävä keskustelunaihe kiinalaisten ydinasetutkijoiden keskuudessa, sillä Yhdysvaltojen asevarustelu on aiheuttaneet harmaita hiuksia. Kiinalaisten mukaan etenkin Yhdysvaltojen hypersooniset ohjukset uhkaavat kiinalaisten omia ydinaseita, koska hypersoonisia ohjuksia on lähes mahdotonta torjua.

Zhaon mukaan Kiina on kokenut uhaksi myös Yhdysvaltojen ohjuspuolustuksen. Ohjuspuolustus on strategisen vakauden ikuisuusperuna, koska liian tehokas puolustus voisi estää valtion haavoittuvuuden toisen valtion ydinaseiskulle. Yhdysvallat on väittänyt, että sen ohjuspuolustus on suunnattu vain Irania ja Pohjois-Koreaa vastaan. Tätä väitettä Peking tai Moskova ei usko.

***

Kiinan hypoteettinen kauhuskenaario lienee siis seuraava: Yhdysvallat kykenisi aseillaan tuhoamaan mittavan määrän Kiinan ydinaseita. Kiinalle jäisi ensi-iskun jäljiltä niin vähän ydinaseita käytettäväksi, että Yhdysvallat pystyisi ohjuspuolustuksella ampumaan ne alas. Yhdysvallat pystyisi siten nollaamaan Kiinan ydinasepelotteen.

Tällainen skenaario on reaalimaailmassa tietysti suunnattoman epätodennäköinen. Täydellinen aseistariisuntaisku vaatisi 100 % onnistumista 100 % varmuudella. Näin käy ainoastaan Strömsössä. Kukaan ei mielellään halua ottaa moista riskiä, koska epäonnistuessaan valtio joutuisi itse ydinaseiskun kohteeksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että niin kauan kun tällaiseen ydinasepelotteen nollaamiseen on olemassa marginaalinenkin mahdollisuus, valtiot varautuvat sen mukaisesti.

Uhan vuoksi ydinaseilla pitää olla selviytymiskykyä ja siihen Kiinan ohjussiiloprojekti viittaanee. On poikkeuksellista, että valtio panostaa 2020-luvulla näin paljoa siiloihin. Ne ovat menettäneet merkitystään, koska ohjusteknologia on kehittynyt ja siiloihin osuttaisiin tänä päivänä huomattavasti todennäköisemmin kuin vielä kylmän sodan aikana. Sen takia valtiot panostavat liikuteltaviin laukaisualustoihin, esimerkiksi sukellusveneisiin.

Länsimaissa keskitytään toisaalta ehkä liikaa sukellusveneisiin, kuten tutkija Vipin Narang huomautti. Myös ohjussiilot voivat olla kestävä ja kustannustehokas tapa suojella ydinaseita. Tutkija Jeffrey Lewisin mukaan Kiinan ohjussiilojen muoto ja järjestys viittaavat juuri pyrkimykseen parantaa kiinalaisten ydinaseiden selviytymiskykyä.

Tutkijat ovat toistaiseksi yksimielisiä siitä, että kyseessä lienee “shell game” -strategia. Sen idea on rakentaa useita siiloja, joista ainoastaan osaan sijoitetaan ohjuksia. Ohjuksia siirrellään siilojen välillä, jolloin vastapuolella ei ole koskaan varmuutta siitä, mikä siilo on täytetty ja mikä on tyhjä. Tämä muistuttaa vähän sitä hullunkurista nuijapeliä, jossa piti arvata mistä “siilosta” kohde kurkkaa.

Ydinohjusten määrä siiloissa on hämärän peitossa. Tutkija Joshua Pollack arvioi mahdollisen määrän olevan jotain 14-32 väliltä. Tällöin suunnilleen kymmenessä siilossa olisi yksi paikkaa vaihtava ohjus. Ydinkärkien määrä yhdessä ohjuksessa lienee 1-3.

***

Kiinan projekteista voi vetää kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin Kiinan salamyhkäisyys ja halu vältellä asevalvontaa lisäävät epäluuloja Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Vaikka ohjussiilojen rakentaminen ei sinänsä ole dramaattinen tai mullistavaa teko, Kiina voi kyllä muuten rakentaa käytännössä mitä vain. Washington ja Moskova eivät haluaa kieltää itseltään jotain sellaista, jonka Peking voi rakentaa.

Toisekseen Yhdysvaltojen ja Venäjän kilpavarustelu heijastuu Kiinaan. Peking tarkkailee molempien maiden investointeja ja suhteuttaa strategiaansa etenkin Yhdysvaltojen ydinaseiden mukaan. Toisaalta taas sekä Yhdysvallat että Venäjä tarkkailevat Kiinan kehitystä ja suhteuttavat omia strategioitaan siihen. Tämä on varsinainen kolmiodraama, joka määrittää tulevaisuuden ydinaseiden kilpavarustelun dynamiikan.

Avoin Taivas -sopimuksen mureneminen on kipeä isku Suomen turvallisuudelle

Treaties are observed as long as they are in harmony with interests.” – Napoleon

Asevalvonnasta on tullut kiihtyvän suurvaltakamppailun ensimmäinen todellinen uhri. INF-sopimus romuttui, Wienin asiakirjaa ei olla päivitetty kymmeneen vuoteen, ydinsulkusopimuksen uskottavuus on vaakalaudalla ja niin edelleen. Viimeisimpänä giljotiinille joutui Avoin Taivas -sopimus. Vain Uusi Start -sopimuksen jatko on antanut tänä vuonna valoa pimeyteen.

Avoin Taivas -sopimuksen mureneminen lienee tällä hetkellä suurin isku Suomen vyön alle asevalvonnan saralla. Sopimus on ollut Suomelle keskeinen osa sen vakauttavaa ulkopolitiikkaa. Suomi on ollut sopimuksen äänekkäimpiä tukijoita, mikä selittyy maantieteellisellä sijainnilla sekä pienellä tiedustelukapasiteetilla. Avoin Taivas antoi Suomelle mahdollisuuden Venäjän lailliseen “vaklaamiseen”.

***

Avoin Taivas -sopimus on osa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (Etyj) asevalvontakokonaisuutta. Sopimus allekirjoitettiin Helsingissä vuonna 1992, mutta se tuli voimaan vasta vuonna 2002 pitkän ratifiointiprosessin jälkeen. Sopimuksen osapuolia olivat melkein kaikki Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kanada.

Sopimuksen idea on yksinkertaisuudessaan suorittaa valvontalentoja osapuolten alueilla. Sopimuksessa on tarkkaan määritelty, minkälaisia kuvauslaitteita lentokoneessa saa käyttää. Valvontalennoilla on aina mukana kuvattavan maan edustaja valvomassa pykälien noudattamista.

Valvontalentojen avulla on seurattu osapuolten sotilaallista toimintaa. Suomi on esimerkiksi lentänyt vuosittain vähintään kaksi kertaa – kohdemaat ovat olleet vähemmän yllättäen Venäjä ja Valko-Venäjä. Suomessa taas on suoritettu viisi valvontalentoa vuosittain. Majuri Arto Toivasen mukaan Suomessa lentomatka on 1500 km, josta kuvataan 200-300 km.

Lennoista saatu materiaali on avoinna kaikille osapuolille. Suomessa näitä kuvia tutkitaan ja pähkäillään Puolustusvoimissa. Materiaalien perusteella arvioidaan esimerkiksi, onko sotilaallisessa infrastruktuurissa tapahtunut merkittäviä muutoksia ja pitääkö toisen valtion väitteet sotilastukikohdan lakkauttamisesta paikkansa.

Sopimus mahdollistaa siis pienimuotoisen sotilastiedustelun mutta mielestäni suurempi arvo sopimuksessa on ollut sen luottamusta ja läpinäkyvyyttä lisäävä ulottuvuus. Se on lisännyt eri maiden sotilaiden välistä keskustelua, mikä on ulkoministeriön Mikko Kinnusen mukaan vähentänyt sopijavaltioiden turvallisuushuolia ja epäluuloja toisia kohtaan.

***

Näin kauniisti asiat olivat ennen kuin Yhdysvallat päätti vuosi sitten virallisesti lähteä kävelemään Avoin Taivas -sopimuksesta. Ilmoitus ei ollut sinänsä yllätys, sillä Trump teki nopeasti selväksi kantansa asevalvontaan.

Yhdysvallat syytti Venäjää sopimusrikkomuksista. Washingtonin mukaan Venäjä ei antanut tehdä sopimuksen mukaisia valvontalentoja Kaliningradin sekä Venäjän ja Georgian rajan yläpuolella. Venäjä syytti puolestaan Yhdysvaltojen rikkovan sopimusta rajoittamalla lentämistä Alaskassa ja Havaijilla. Sekä Venäjä että Yhdysvallat pelkäsivät, että valvontalentoja käytetään kriittisen infrastruktuurin kuvaamiseen.

Venäjä ilmoitti talvella lähtevänsä sopimuksesta, mikäli Yhdysvallat ei siihen enää palaa. Bidenin valinta loi toivoa, sillä hänen ajateltiin suhtautuvan positiivisesti sopimukseen. Toisin kuitenkin kävi. Biden ilmoitti muutama viikko sitten, ettei Yhdysvallat palaa sopimukseen. Tämä osoittaa samalla sen, että Yhdysvallat tukee Eurooppaa myös Bidenin kaudella vain silloin kuin se on Yhdysvaltojen intresseissä.

Viralliseksi syyksi palaamattomuuteen Yhdysvallat ilmoitti Venäjän sopimusrikkomukset. Syiksi on myös arveltu Yhdysvaltojen haluttomuutta panostaa valvontakalustoon, koska maan omat satelliitit tekevät saman työn. Lisäksi Yhdysvalloissa sopimusta vastustetaan sisäpoliittisesti.

***

Suomella ei siis ole enää mahdollisuutta suorittaa valvontalentoja Venäjällä. Kokonaiskuvan saaminen Venäjän sotilaallisesta toiminnasta Suomen rajojen läheisyydessä on entistä riippuvaisempi muilta valtioilta saaduista tiedustelutiedoista. Tiedustelun avulla saatujen kuvien ongelma on se, että niiden aitoudesta ei ole varmuutta. Tiedustelutietojen manipulointi omien intressien mukaisiksi on täysin mahdollinen skenaario kansainvälisessä politiikassa. Avoin Taivas -sopimuksen yksi etu oli nimenomaan se, että kuvat ovat olleet oikeudellisesti todennettavissa molemmilla osapuolilla.

Sopimuksen murtuminen on myös kova isku lännen ja Venäjän väliselle luottamukselle, avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle. Tästä huolimatta julkista keskustelua aiheesta ei käytännössä ole, mikä noudattelee valitettavasti asevalvonnan yleistä trendiä. On ehkä ymmärrettävää, että ydinasesopimukset eivät herätä Suomessa suuria tunteita, koska niillä ei ole suoria vaikutuksia Suomelle. Välillisiä seurauksia toki on.

Avoin Taivas -sopimus on kuitenkin ollut yksi Suomen turvallisuuden peruspilareista ja sen rapautumisella on paljon merkittävämpi vaikutus Suomen turvallisuudelle kuin esimerkiksi Aljaksandr Lukašenkan ilmailupiratismilla. Suomesta vaikuttaa kadonneen tieto ja halu ymmärtää asevalvonnan pragmaattinen merkitys maan turvallisuudelle. Monenkohan asevalvontasopimuksen pitää joutua giljotiiniin ennen kuin aiheesta syntyy vakavaa keskustelua?

Siirry sivun alkuun