VALTIONETU

Kuukausi: toukokuu 2021

Realistikin voi haluta Suomen Nato-jäsenyyttä

A lot of people don’t like realists. Most people want the world to be nicer and for people to be better.” – Kenneth Waltz

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua ei luultavasti olisi olemassa ilman Natoa. Oleellista keskusteluissa ei ole niinkään pohtia Naton roolia tässä maailmassa, vaan keskittyä vänkäämään siitä, pitäisikö Suomen liittyä siihen vai ei. Yksinkertaistettu jakolinja Nato-jäsenyyden kannatuksessa on mennyt perinteisesti liberaalien ja realistien välillä. Vallalla olevan tulkinnan mukaan ensimmäinen suhtautuu Natoon myönteisesti, jälkimmäinen kielteisesti.

Realismin ja Nato-jäsenyyden välinen suhde tuntuu monesti herättävän karikatyyrisiä näkemyksiä – kuten realismi yleensäkin. Joidenkin tulkintojen mukaan realismi poissulkee Nato-jäsenyyden, koska realismin “tärkein lähtökohta on Venäjän näkemys omasta turvallisuudestaan”. Tällaiset tulkinnat kannattaa kuitenkin jättää omaan arvoonsa. Realismi kuulostaa tältä, jos leimaa kaikki realistit paavoväyrysiksi.

Realistinen koulukunta ei meidän kaikkien onneksemme ole yhtä kuin Paavo Väyrynen. Realismi, kuten muutkin koulukunnat, on varsin sekalainen seurakunta erilaisia ajatuksia. Kokonaista koulukuntaa ei kannata määritellä muutaman ääriesimerkin perusteella. Realismi ei nimittäin anna yksiselitteistä vastausta Suomen Nato-jäsenyyteen.

***

Nato-jäsenyyttä voidaan tarkastella esimerkiksi neorealismin näkökulmasta. Neorealismin keskeinen käsite on kansainvälinen anarkia, joka tarkoittaa sitä, että maailmassa ei ole valtioita ylempää auktoriteettia. Neorealistit lähestyvät kansainvälistä anarkiaa rousseaulaisesta näkökulmasta. Valistuksen ajan filosofi Jean-Jacques Rousseau totesi klassikkoteoksessaan, että ihmisille ja valtioille olisi parasta, jos kaikki saisivat elää rauhassa ja hyvissä väleissä keskenään. Rousseau tiesi kuitenkin, että tällaista maailmaa on äärimmäisen kinkkistä toteuttaa ilman ylintä auktoriteettia.

Rousseaun anarkiassa valtio on loppupeleissä itse vastuussa omasta turvallisuudestaan ja hyvinvoinnistaan. Tämä synnyttää epäluottamusta valtioiden välille, koska muutkin valtiot hoitavat asioitaan omankädenoikeudella. Valtiot saattavat herkästi tulkita toisen valtion puolustukselliset toimet hyökkäykselliseksi. Siksi valtiot ajautuvat toisinaan asevarustelukierteisiin ja sotiin, vaikka kukaan ei varsinaisesti haluaisi. Tästä ilmiöstä puhutaan nykyään turvallisuusdilemmana.

Rousseaulaisen tulkinnan mukaan maailma ei ole varsinaisesti paha paikka – maailma näyttäytyy enemmänkin tragediana. Valtiot haluaisivat pääsääntöisesti viettää elämänsä rauhassa ja sovussa, mutta anarkian tilassa niillä ei ole tätä mahdollisuutta. Valtiot ovat siten pakotettuja pelaamaan anarkian sääntöjen mukaisesti eli rikkomaan sääntöjä ja varustautumaan sotilaallisesti.

***

Rousseaulaisesta anarkiasta on vedetty kaksi eri johtopäätöstä ja siksi neorealismi jakautuu hyökkäykselliseen ja puolustukselliseen versioon. Keskeinen ero näiden välillä on tulkinta siitä, mitä kansainvälinen anarkia “kannustaa” valtioita tekemään.

Hyökkäyksellinen neorealismi painottaa turvattomuutta. Sen mukaan anarkia kannustaa valtiota maksimoimaan turvallisuutensa, mikä yleensä tarkoittaa sotilaallisen voiman kasvattamista. Hyökkäyksellisessä koulukunnassa etenkin suurvallat ovat revisionistisia, aggressiivisia ja pyrkivät keinoja kaihtamatta hegemoniseen asemaan. Pienten valtioiden logiikka on tavallaan samanlainen, koska nekin pyrkivät lisäämään turvallisuuttaan peesaamalla vahvoja valtioita. Koulukunnan ajattelun voi tiivistää professori John Mearsheimerin toteamukseen: “Anarkian tilassa on parempi olla Godzilla kuin Bambi.”

Hyökkäyksellisen neorealismin näkökulmasta Suomen pitäisikin pyrkiä kaikin keinoin olemaan Godzilla. Paras tapa tähän olisi Yhdysvaltojen peesaaminen eli Natoon liittyminen. Koulukunnan tulkinnan mukaan Nato-jäsenyys lisäisi merkittävästi Suomen sotilaallista voimaa ja turvallisuutta. Suomen on parempi varautua kunnolla pahimpaan, koska Venäjä tekee ihan samaa.

Puolustuksellinen neorealismi painottaa puolestaan enemmän valtioiden halukkuutta olla rauhassa. Tämän koulukunnan mukaan valtiot käyttäytyvät maltillisemmin, koska anarkia rankaisee liian aggressiivisesta käyttäytymisestä. Keskeinen väite on, että yhden valtion holtiton pyrkimys maksimoida vaikutusvaltaansa johtaa poikkeuksetta vastatoimiin. Tämä tarkoittaa usein tasapainottamista eli sitä, että muut valtiot luovat liittouman hegemoniaan pyrkivää valtiota vastaan. Näin kävi esimerkiksi Napoleonille ja Hitlerille. Puolustuksellisessa neorealismissa valtiot pyrkivät pääasiassa pitämään kiinni status quosta.

Puolustuksellisen neorealismin vinkkelistä Suomen ei kannattaisi liittyä Natoon, koska Venäjä on koulukunnan mukaan status quo -valtio. Nato-jäsenyys saattaisi hetkellisesti lisätä Suomen turvallisuutta, mutta se kasvattaisi toisaalta Venäjän epäluuloja ja johtaisi todennäköisesti siihen, että Venäjä lisäisi myös turvallisuuttaan. Siksi pitkällä tähtäimellä Suomen turvallisuus saattaisi heiketä. Klassinen turvallisuusdilemma siis.

***

Tämä lyhyt katsaus realistien näkemyksiin paljastaa muutaman oleellisen seikan. Ensinnäkin realismi ei automaattisesti suhtaudu kielteisesti Nato-jäsenyyteen. Toisekseen neorealismi on huomattavasti moniulotteisempi koulukunta kuin esimerkiksi professori Hiski Haukkala kirjassaan esittää. Kolmannekseen Nato-jäsenyyden vastustaminen tai kannattaminen ei ole välttämättä minkään valtion informaatiovaikuttamisen tulosta.

Suomalainen Nato-keskustelu on aina ollut todellinen murheenkryyni, koska missään muussa aiheessa ei käytetä yhtä paljoa leimakirveitä. En usko, että kukaan vakavasti otettava ulkopolitiikan tutkija tai kommentoija ajaa vieraan valtion etuja. Vaikka liberaalien ja realistien keinot ovat erilaiset, päämäärä on molemmilla sama: Suomen pitäminen itsenäisenä valtioita. Tämä on hyvä pitää mielessä kiihkeissä Nato-väännöissä.

Etupiirit ovat osa ulkopolitiikkaa myös tulevaisuudessa

”The strong do what they can and the weak suffer what they must.” – Thucydides

Mikään ei luultavasti herätä ulkopolitiikassa yhtä paljon ikäviä tuntemuksia kuin etupiirit. Suomalaisille käsitteestä tulee mieleen ensimmäisenä kylmä sota Neuvostoliiton syleilyssä. Kylmän sodan päättymisen piti olla kuolinisku etupiireille, mutta niiden merkitys luultavasti vain kasvaa tulevaisuudessa.

Etupiirille on olemassa useita eri määritelmiä, mutta yleisesti se voidaan ymmärtää maantieteellisenä alueena, jossa yhdellä suurvallalla on poikkeuksellisen paljon valtaa. Suurvallan vaikutusvalta ylettyy etupiirivaltion sisä- ja ulkopolitiikkaan. Vallan avulla suurvalta pyrkii pitämään pienemmän valtion politiikan mieluisana ja estämään kilpailevan suurvallan vaikutusvallan samalla alueella.

Ukrainan sota on nostanut etupiirikissan taas pöydälle Euroopassa. Kirjoitin viimeksi Ukrainan kohtalosta jäädä Venäjän etupiiriin, joten Ukraina on kärsinyt toistaiseksi riittävästi. Käännetään katse sen sijaan Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, koska etupiiriajattelu ei ole Venäjän etuoikeus.

***

Yhdysvalloilla on aina ollut oma etupiirinsä. Maa on noudattanut jo lähes 200 vuotta kuuluisaa Monroen oppia, jonka mukaan Yhdysvallat ei hyväksy muiden suurvaltojen läsnäoloa läntisellä pallonpuoliskolla. Tunnetuin esimerkki opin käytöstä lienee Kuuban ohjuskriisi, jossa Neuvostoliiton tunkeutuminen Yhdysvaltojen etupiiriin oli lähellä johtaa täysimittaiseen ydinsotaan.

On tietysti totta, että Yhdysvalloille etupiirin merkitys on vähentynyt tai jopa kadonnut kylmän sodan päättymisen jälkeen. John Kerry totesi vuonna 2013 Monroen opin ajan olevan ohi. Ylipositiivisessa maailmassa suurvaltapolitiikan piti olla ohi.

Paljon on vettä virrannut Aurajoessa Kerryn kommenttien jälkeen. Monroen opin hylkääminen ei johtunut nähdäkseni siitä, että Yhdysvallat olisi muuttunut pyhimykseksi – Yhdysvallat ei pitänyt aktiivisesti etupiiriään, koska maalle ei ollut haastajia.

Toisin on nykyään. Donald Trump puhui vuonna 2018 avoimesti Monroen opista. Näitä piirteitä nähtiin esimerkiksi Venezuelan tapauksessa, jossa Yhdysvallat vaatii Venäjää lopettamaan puuttumisen Venezuelan sisäisiin asioihin. Se ei tietenkään tarkoittanut sitä, että Yhdysvallat olisi itse lopettanut Venezuelan sisäisiin asioihin puuttumisen.

Uskallan väittää, että etupiiripolitiikan suosio ja merkitys vain kasvaa Yhdysvalloissa. Maa on käyttänyt aina Monroen oppia maailman ollessa kaksi- tai moninapainen. Yhdysvallat ei varmasti seiso tumput suorina, jos Kiina lisää tulevaisuudessa vaikutusvaltaansa Väli- ja Etelä-Amerikassa.

***

Vaikuttaa siltä, että Kiina – kuten historian kaikki muutkin suurvallat – haluaa itselleen etupiirin. Kiina tukee Pohjois-Koreaa, koska se haluaa pitää maan puskurivaltiona Etelä-Korealle ja Yhdysvalloille. Kiina on kovistellut Vietnamia, koska Peking ei hyväksy Vietnamin ja Yhdysvaltojen mahdollista sotilaallista yhteistyötä. Peking on myös estänyt pakotteiden asettamisen Myanmaria kohtaan, koska nykyinen sotilasjuntta on sille huomattavasti mieluisampi kuin demokraattinen hallinto.

Lisäksi Kiina omii ja militarisoi Etelä-Kiinan meren saaria turvatakseen lähialueensa, koska Kiina ei ole hirvittävän iloinen Yhdysvaltojen sotilaallisesta läsnäolosta sen rajojen läheisyydessä. Ja miksi olisi? Mitä jos Väli-Amerikka olisi täynnä kiinalaisten sotilastukikohtia? Yhdysvaltojen läsnäolo ei ole kaikkialla mikään toivottu tilanne. Tämä näkyy varsinkin Taiwanin kysymyksessä.

En halua maalata piruja seinille, mutta uskon, että Kiina jatkaa vaikutusvaltansa kasvattamista aggressiivisesti sen lähialueella. Todennäköisimmin se tapahtuu diplomaattisesti ja taloudellisesti, mutta se voi yhtä hyvin tapahtua myös sotilaallisesti. 

Suurempi sotilaallinen konflikti riippunee paljolti siitä, onko Yhdysvallat aidosti valmis puolustamaan Taiwania. Sota Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on epätodennäköinen, mutta kuten Ukrainan sota osoitti, voimapolitiikkaa ei kannattaa sulkea Kiinankaan kohdalla pois. Lännen hegemoniaa uskalletaan vastustaa myös sotilaallisesti. 

***

Etupiirit ovat kiinteä osa ulkopolitiikkaa niin kauan kun maailman kapellimestareina ovat suurvallat. Suurvallat lisäävät vaikutusvaltaansa puuttumalla pienempien maiden asioihin, koska ne voivat. Etupiiripolitiikka loppunee silloin kuin maailmaan saadaan ylikansallinen erotuomari. Sitä odotellessa.

Etupiirit koskettavat myös edelleen Suomea. Jos EU hajoaa käsiin, Suomeen syntyy valtatyhjiö, jonka Venäjä todennäköisesti pyrkisi täyttämään. Tämä on mielestäni paras syy tukea EU-jäsenyyttä. EU ei ole Naton kaltainen sotilaallinen liittouma, mutta poliittinen liittouma se on. Suomen kylmän sodan aikainen puolueettomuus ei ollut mikään nirvana – se oli pakon sanelemaa selviytymistaistelua. Toivottavasti siihen ei tarvitse enää palata.

Siirry sivun alkuun