VALTIONETU

Kuukausi: maaliskuu 2021

Iso-Britannia tarvitsee lisää ydinaseita uhkaillakseen Venäjää

Military strategy, whether we like it or not, has become the diplomacy of violence” – Thomas Schelling

Iso-Britannia lisää ydinaseidensa määrää 180:stä 260:een. Päätös on historiallinen, sillä se on ensimmäinen kerta kylmän sodan päättymisen jälkeen, kun maa kasvattaa arsenaaliaan. Samalla se päätti 30 vuotta kestäneen ydinaseriisunnan putken.

Päätös herätti suunnattomasti hämmennystä asiantuntijoiden keskuudessa, koska kukaan ei tuntunut tietävän syytä päätökselle. Iso-Britannia perusteli lisäystään strategisessa paperissaan “muuttuvalla turvallisuusympäristöllä, johon kuuluvat kehittyvät teknologiset ja opilliset uhat”. Perustelu on varsin lavean jargoninen, mutta onneksi Iso-Britannian puolustusministeri Ben Wallace valotti teknologista uhkaa meille.

***

Wallace perusteli päätöstä “uskottavan pelotteen ylläpitämisellä”, koska “viime vuosina Venäjä on voimakkaasti panostanut ohjuspuolustukseen”. Logiikka perustelussa on varsin yksinkertainen: mitä enemmän ydinaseita, sitä todennäköisemmin ohjuksia menee puolustuksesta läpi.

Ohjuspuolustusjärjestelmän idea on tuhota omalla ohjuksella vastapuolen lähestyvä ballistinen ohjus. Venäjä on perinteisesti sijoittanut järjestelmänsä suojaamaan Moskovaa.

Wallace on oikeassa siinä, että Venäjä on tosiaan panostanut ohjuspuolustukseen. Maa alkoi modernisoida vuonna 2017 A-135-ohjuspuolustusjärjestelmää, joka on kiinteä pömpeli Moskovan ympärillä. Venäjä kehittää myös uudempaa A-235-järjestelmää. Maa testasi luultavasti viime lokakuussa siinä käytettävää Nudol-ohjusta.

Näiden lisäksi Venäjä kehittää S-500-ohjusjärjestelmää, joka otetaan käyttöön vuonna 2025. Sen pitäisi ilmeisesti korvata tulevaisuudessa kokonaan vanha A-135. Nähtäväksi jää, onko S-500 samanlainen kruununjalokivi kuin hävittäjätorjuntaan suunnattu S-400.

Sekä A-235 että S-500 ovat liikuteltavia järjestelmiä. Tämä parantaa ohjuspuolustuksen liikkuvuutta, sillä niitä voidaan siirrellä sinne, minne kulloinenkin tarve vaatii. Todennäköistä kuitenkin on, että myös uudet järjestelmät keskitetään etenkin Moskovan ympärille. 

Iso-Britannian pelko ohjuspuolustuksen kehitystä kohtaan paljastaakin mielenkiintoisen seikan brittien ydinaseopista: kriisitilanteissa maa ampuisi melko varmasti ydinohjuksia Moskovaan. Siksi ohjuspuolustus liittynee myös Iso-Britannian mainostamaan “opilliseen uhkaan”.

***

Opillisen uhan taustalla lienee Venäjän kiistelty “escalate to deescalate” -oppi. Se tarkoittaa sitä, että Venäjä olisi valmis uhkailemaan ydinaseilla tai käyttämään niitä pienissäkin konflikteissa, jotta tilanne saataisiin rauhoitettua. Esimerkiksi Venäjä olisi voinut käyttää ydinaseita Krimin valtauksen yhteydessä saadakseen lännen perääntymään, jos länsi olisi yrittänyt puuttua siihen sotilaallisesti.

Ydinaseiden lisääminen ei kuitenkaan ole suora vastaus Venäjän opille, koska opin idea on uhkapelata ydinaseilla. On ihan sama, onko briteillä 180 vai 260 ydinasetta, koska molemmilla määrillä saa ihan riittävästi tuhoa aikaiseksi. Kyse on ensisijaisesti Venäjän aidosta halukkuudesta käyttää ydinaseita ja vastapuolen uskosta tähän.

Siksi teoreettisesta näkökulmasta Iso-Britannian pitäisi vastata Venäjän oppiin uhkailemalla myös itse ydinaseilla. Tällöin Venäjä joutuisi punnitsemaan, onko muutaman ydinaseen käyttö sen arvoista, että tilanne saattaisi johtaa täysimittaiseen ydinsotaan – tai ainakin Moskovan tuhoutumiseen.

Tämä selittäisi Iso-Britannian huolen Venäjän ohjuspuolustuksesta, koska kehittyneillä järjestelmillä voisi oikeasti ampua brittien ohjuksia alas. Toisekseen mitä paremmin Moskova ja muut suurkaupungit ovat suojattu, sitä vaikeampaa on pelotella ydinaseilla. Ehkä britit laskevat, että Venäjän itsevarmuus uhkapelata ydinaseilla kasvaa tulevaisuudessa, mitä tehokkaammaksi Venäjän ohjuspuolustus kehittyy. Tulevaisuudessa Iso-Britannian ydinasepelote ei ole välttämättä riittävän uskottava, jos maa ei kykene uskottavasti uhkailemaan.

***

Wallacen kommentin ja planeettojen asentojen perusteella tulkitsen siis, että Iso-Britannian päätöksen takana on Venäjän kehittyvän ohjuspuolustuksen tehokkuus ja sen synnyttämä uhka Iso-Britannian ydinaseopille. Se selittäisi mielestäni myös, miksi päätöstä ei haluta kertoa avoimesti kokonaan julki: ydinaseilla uhkailu ei ole länsimaissa hyväksyttävä strategia.

Analyysini vaatii kuitenkin muutaman oleellisen huomion. Ensinnäkin asiantuntijoiden keskuudessa on jatkuvia epäilyjä ohjuspuolustuksen tehokkuudesta. Nykyisillä ja lähitulevaisuuden järjestelmillä pystyy tuhoamaan yksittäisiä ohjuksia, mutta ei välttämättä kymmeniä (Iso-Britannialla on käytettävissä 8-64 ohjusta).

Toisekseen ei ole mitään varmuutta “escalate to deescalate” -opin olemassaolosta. Tästä käydään asiantuntijoiden kesken jatkuvaa väittelyä. En myöskään tiedä, onko Venäjä halukas ajautumaan ehdoin tahdoin sellaiseen konfliktiin, jossa pitäisi heiluttaa ydinasekorttia. Mikä maa-alue olisi oikeasti uhkailemisen arvoinen? Venäjä on tuskin yhtään sen halukkaampi käyttämään ydinaseita kuin muutkaan maailman valtiot.

Joka tapauksessa Iso-Britannian päätös tuskin jää viimeiseksi, sillä tutkijat ovat varoitelleet jatkuvasti kiihtyvästä ydinasevarustelusta. Kannattanee laittaa siis vedonlyönti pystyyn seuraavasta maasta, joka ilmoittaa lisäävänsä ydinaseidensa määrää.

Tunteilla on ulkopolitiikassa merkitystä

Järki on, ja sen tulee olla vain intohimojen orja.” – David Hume

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa vaaditaan toisinaan kykyä erottaa toisistaan kylmät faktat ja kuumat tunteet. Tämä perustunee siihen ajatukseen, että ihminen pystyisi ajattelemaan puhtaan rationaalisesti. Tunteiden ja sun muun hömpötyksen ajatellaan usein olevan tässä vain tiellä.

Itsekin kuulun koulukuntaan, joka painottaa rationaalisuutta ja kovien kustannus-hyötyanalyysien tekemistä. Mielestäni laskelmien tekeminen on useimmiten mahdollista. Esimerkiksi edellinen kirjoitukseni tuomitsemisesta Twitterissä edusti tätä ajattelua.

Asia on harvoin näin yksinkertainen. Tosiasia on se, että emme ole oikeasti kovinkaan älykkäitä. Kaikilla meillä on taipumusta yliarvioida kognitiiviset taitomme. Rationaalisuutemme ei ole aina niin rationaalista kuin haluaisimme.

***

Aivojemme toimintalogiikka on lähes yhtä tuntematon itsellemme kuin se on muillekin. Emme ole aina tietoisia, mistä näkemyksemme tarkalleen ottaen syntyvät. Ajatteluumme vaikuttavat monet tiedostamattomat tekijät, koska osa ajatuksistamme syntyvät alitajuntaisesti. Esimerkiksi ihmiset kannattavat tulonsiirtoa suurituloisilta pienituloisille todennäköisemmin silloin, jos heillä on nälkä.

Näkemyksemme perustuvat olettamuksiimme, joiden synty on ollut pitkä ja monimutkainen prosessi. Kaikki näkemyksemme eivät ole tenttikirjojen sivuilta, vaan niihin ovat vaikuttaneet myös historia, ympäristö ja lähipiiri. Emme olisi samanlaisia, jos olisimme syntyneet toiseen valtioon.

Ongelma tässä on se, että emme tiedä, mitkä kaikki tapahtumat ja informaatio ovat vaikuttaneet olettamuksiimme. Todellisuudessa muistamme asioita väärin ja osa omaksutusta informaatiosta on alunperinkin ollut täysin virheellistä. Harvoin vain kyseenalaistamme olettamuksiamme. Emme osaa argumentoida itseämme vastaan, koska emme pelkää huijatuksi tulemista.

Olettamukset selittävät mielestäni kiivaat tunteet poliittisissa väittelyissä. Niissä kyse ei ole oikeastaan siitä, kuka tietää politiikasta eniten – kyse on loppupeleissä siitä, keitä me olemme.

***

Rationaalisuus ei ole immuuni alitajunnalle tai väärille olettamuksille. Se ei ole myöskään immuuni tunteille. Itse asiassa tutkimuksen mukaan ihminen reagoi tapahtumiin usein ensin tunteella, sitten vasta järjellä. 

Ulkopolitiikan näkökulmasta mielenkiintoisia tunteita ovat viha ja pelko. Viha johtaa yleensä aggressiiviseen politiikkaan, jossa riskinottohalukkuus kasvaa. Pelolla on päinvastainen vaikutus: ulkopolitiikka muuttuu varovaiseksi ja riskien ottamista vältellään.

Kuuban ohjuskriisi on tästä hyvä esimerkki. Kennedy ja hänen hallintonsa tuohtui saatuaan selville, että Neuvostoliitto on sijoittamassa ydinaseita Kuubaan. Alkuvaiheessa suosituimmiksi vastatoimiksi tulivat ohjusasemien pommittaminen ja täysimittainen hyökkäys Kuubaan.

Myöhemmin pelon tunne alkoi hiipiä Kennedyn puseroon. Pommittaminen tai invaasio olisi ollut varmasti hyvä kostotoimi, mutta se olisi saattanut johtaa sotaan Neuvostoliittoa vastaan, mikä olisi voinut taas muuttua ydinsodaksi. Siksi Kennedy päätyikin lopulta asettamaan merisaarron Kuuban ympärille, koska se oli vaarattomampi vaihtoehto kuin pommittaminen.

Kennedyn päätöksen voi tulkita olevan rationaalinen. Ohjusasemien pommittamisesta tai hyökkäyksestä ei olisi saatu niin suurta hyötyä, että se olisi ylittänyt siitä syntyneitä kustannuksia – eli mahdollista ydinsotaa.

Toisaalta aggressiivisia toimia olisi voinut myös perustella rationaalisesti. Kennedyn hallinto olisi voinut laskea, että pommittaminen olisi saanut Neuvostoliiton perääntymään. Ydinsodan uhka olisi ollut marginaalinen, koska Kennedyn hallinto olisi voinut tulkita Neuvostoliiton olevan todennäköisesti haluton ajautumaan sotaan Kuuban takia. Kasvanut riskinottohalukkuus olisi voinut muuttaa laskelmia.

Sekä vihasta että pelosta syntyneitä vastatoimia olisi voinut jossain määrin perustella rationaalisuudella. Ei ole siis yhdentekevää, mitä valtionjohto tuntee. Hieman kärjistäen voikin todeta, että ihmiskunnan kohtalo riippui vuonna 1962 Kennedyn tunteista.

***

Tunteiden merkitystä ei pidä vähätellä, vaikka pidänkin edelleen kiinni rationaalisen koulukunnan hyödyistä. On vain syytä pitää mielessä, että omat tulkinnat ja argumentaatiot eivät ole aina niin rationaalisia tai vapaita tunteista kuin haluaisi.

Kylmillä faktoilla ei ole ehkä politiikan tutkimuksessa tunteita, mutta ne eivät myöskään puhu puolestaan. Faktat heräävät henkiin vasta sitten, kun joku niitä tulkitsee. Tulkintoihin ei vaikuta pelkästään kuivat teoriat ja käsitteet, vaan myös tulkitsijan maailmankatsomus, olettamukset – ja tunteet.

Twitterissä tuomitseminen on huonoa ulkopolitiikkaa

Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa.” – Urho Kekkonen

Sanna Marin otti poikkeuksellisen paljon kantaa Twitterissä tuomitsemalla ensin Navalnyin pidätyksen ja hieman myöhemmin Kiinan kohtelun uiguureita kohtaan. Sisällöllä ei tälläkään kertaa ollut juuri merkitystä, sillä twiitit synnyttivät ikuisen keskustelun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan nokkimisjärjestyksestä.

Paljon vähemmälle keskustelulle jäi myös twiittien hyödyllisyys. Huomautan heti alkuun, että olen Marinin twiittien sisällön kanssa sinäänsä samaa mieltä. Eniten tässä häiritsee koko konsepti.

Sosiaalisen median aikakaudella on tullut suosituksi asioiden tuomitseminen. Somessa on harva se päivä menossa jokin “kohu” milloin mistäkin syystä. Tuoksinnassa vaaditaan, että kohun kohteeseen liittyvät ihmiset – usein puoluetoverit – irtisanoutuvat kannanotosta ja tuomitsevat sen hyvinkin jyrkästi. Tällainen tuomitsemisvillitys on ymmärrettävää sisäpolitiikassa, koska se on luultavasti hyvä retorinen keino korostaa omien arvojen tärkeyttä.

***

Ulkopolitiikka on kuitenkin eri maailma. Sisäpolitiikassa voi tuomita kenet tai minkä ilmiön tahansa ilman vakavia seuraamuksia, koska tuomitseminen suututtaa korkeintaan toisen puolueen kannattajat. Sen sijaan ulkopolitiikassa näille kannanotoille muodostuu ihan oikea hintalappu.

Hinta syntyy siitä, että valtiot suhtautuvat hyvin kielteisesti niiden sisäisiin asioihin puuttumiseen. Suurvalloille tästä syntyy lisäksi helposti arvovaltakysymys: ne eivät pidä pienten valtioiden hyppimisestä niiden nenille.

Pienen valtion läksytys suuremmalle heikentää lähes aina maiden välisiä suhteita. Heikentyneet välit johtavat taas helposti diplomaattisiin tai taloudellisiin sanktioihin. Esimerkiksi Ruotsi on jo saanut kokea Kiinan tuohtumuksen ja painostuksen. Suurvallan painostus on ikävää, mutta arkipäivää kansainvälisessä politiikassa. 

Se, pitääkö painostukseen taipua, riippuu siitä, miten pitkälle Suomi on valmis menemään arvojen puolustamisen kanssa. Kyseessä on siis klassinen arvovalinta talouden ja pehmeiden arvojen välillä. 

Sanat vaativat joka tapauksessa ulkopolitiikassa tekoja – varsinkin kun arvovalinnasta tehdään Twitterissä julkinen asia. Siksi Suomen on joko otettava Kiinan ihmisoikeusrikkomukset vakavammin huomioon talouden heikentymisen uhalla tai muuten Suomen ulkopolitiikan uskottavuus kärsii muiden maiden silmissä. 

Kyse ei ole tuomitsemisessa pelkästään taloudesta, vaan myös Suomen maineesta. Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä oli osoitus siitä, että Suomen diplomaattisuutta arvostetaan. Myös Valko-Venäjän oppositio­johtaja Tsihaunouskaja totesi, että Suomi voisi olla hänen mukaansa hyvä paikka järjestää opposition ja Lukašenkan väliset neuvottelut. Tästä maineesta on helppo päästä eroon jatkuvalla läksyttämisellä.

On hyvä pitää myös mielessä, että Suomi ei ole valitettavasti vieläkään suurvalta. Ei kannata omistaa suurta suuta, jos ei omista suurta keppiä. Jos Suomi tumpeloi itsensä ulkopolitiikassa tilanteeseen, jossa suhteiden kärjistyminen on johtamassa konfliktiin, kukaan ei välttämättä tule apuun. 

***

Riskit julkisessa tuomitsemissa ovat ilmeiset, mutta entä ne saavutetut hyödyt? Mitä konkreettista hyötyä on siitä, että Suomi tuomitsee toisen valtion ihmisoikeusrikkomukset sosiaalisessa mediassa? 

Ei luultavasti mitään. Kiinan ja Venäjän ihmisoikeusrikkomukset jatkuvat ilman Suomeakin. 

Tuomitsemista kannattavat ihmiset maalaavat usein tuomitsemisen demokratian puolustamiseksi. Se kuulostaa kieltämättä hienolta, mutta se ei tarkoita tässä yhteydessä oikeastaan yhtään mitään. Kukaan ei koskaan osoita, millä perusteella esimerkiksi Navalnyin pidätys uhkaa suomalaista demokratiaa.

Jos tuomitseminen Twitterissä olisi hyödyllistä demokratian tai ihmisoikeuksien puolustamista, minkä takia Suomen valtionjohto ei ole jatkuvasti heiluttamassa syyttävää sormeaan? Kymmenissä valtioissa rikotaan ihmisten perusoikeuksia ja demokratiaa päivittäin.

Ilmeinen ongelma tällöin olisi se, että Suomi läksyttäisi jatkuvasti kaikkia maailman valtioita – myös omia liittolaisiaan. Se vasta olisikin huonoa ulkopolitiikkaa. Suomen diplomatiaa ei kannata rikkoa eikä ruokkivaa kättä kannata purra sosiaalisen median takia.

Loppupeleissä vaikuttaakin siltä, että ihmisoikeuksia puolustetaan julkisesti sen perusteella, mitä aiheita media nostaa esiin ja kuka ihmisoikeusrikkomuksia tekee. Siksi Twitterissä tuomitseminen näyttäytyy mielestäni lähinnä moraaliposeeraukselta.

***

Kielteistä suhtautumista julkiseen tuomitsemiseen kritisoidaan usein suomettuneisuudeksi tai hyssyttelyksi. Se ei pidä paikkaansa. Kielteinen kanta perustuu yksinkertaisesti siihen, että julkisesta tuomitsemisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Riskit ovat ilmeiset, mutta saavutetut hyödyt vähäisiä. Maailmaa syleilevän ja ilmaisen arvopuheen aikakausi kansainvälisessä politiikassa alkaa olla väistämättä menneisyyttä.

Tämä ei tarkoita sitä, että Suomen pitäisi seistä tumput suorina. Mielestäni paljon parempi lähestymistapa hoitaa Venäjän ja Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia on lähestyä asiaa diplomaattisesti suljettujen ovien takana. Arvoja saa puolustaa, mutta se pitäisi tehdä hienovaraisemmin.

Siirry sivun alkuun