VALTIONETU

Kuukausi: tammikuu 2021

Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä on myytti, johon ei voi luottaa

Poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta.” – Juho Kusti Paasikivi

Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yksi perusta. Sanahirviöllä kuvataan sitä, miten YK:n normistot ja rakenteet muodostavat perustan valtioiden väliselle yhteistyölle. Keskeistä yhteistyölle on sopimusten ja kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen. 

Sopimuksilla, oikeudella ja YK:lla on kiistatta merkittävä rooli, mutta ne eivät mielestäni määritä kansainvälisen politiikan järjestelmää. Tutkija ja oppi-isäni Kenneth Waltzin mukaan järjestelmä koostuu rakenteesta ja valtioista. 

Jotta kansainvälinen järjestelmä olisi sääntöpohjainen, valtioiden välisen järjestyksen tulisi olla hierarkkinen. Hierarkkisessa järjestyksessä pitäisi olla ylikansallinen tuomari, joka ylläpitäisi maailmassa kuria ja järjestystä. Tällöin valtioiden ei tarvitsisi laittaa miljardeja markkoja armeijoihin, koska ne voisivat luottaa siihen, että säännöistä ja sopimuksista pidetään kiinni. Jos joku niitä rikkoisi, siitä rangaistaisiin kovalla kädellä.

Todellisuus on kuitenkin päinvastainen. Kansainvälisessä politiikassa ei ole ylikansallista tuomaria. Siksi kaikki valtiot panostavat turvallisuuteen, koska ne pelkäävät ulkoista uhkaa. Sopimukset ja säännöt ovat olemassa, mutta niihin ei aina luoteta, koska sopimuksia voi rikkoa usein ilman rangaistusta. Järjestys ei ole siis hierarkkinen – se on anarkkinen. Kansainvälinen järjestelmä on siten yhä edelleen anarkian tilassa.

***

Huomion arvoista on, että etenkin länsimaat puhuvat sääntöjen tärkeydestä, mutta ovat usein olleet itse valmiita rikkomaan niitä. Serbian pommittaminen Kosovon sodassa tai Irakin sota eivät saaneet YK:n turvallisuusneuvoston mandaattia. Länsimaat tuntuvat puhuvan sääntöpohjaisuuden tärkeydestä silloin, kun se on niiden etujen mukaista. Siinä ei ole tietysti mitään väärää.

Sääntöpohjaisuuden ydin vaikuttaakin olevan enemmän maailman muuttaminen länsimaiseksi. Instituutioilla ja sopimuksilla pyritään työntämään autoritäärisiä valtioita länsimaiseen suuntaan. Se selittää mielestäni sen, miksi YK:n arvot ovat identtiset länsimaisten arvojen kanssa.

Se myös paljastaa, miksi monet valtiot eivät noudata sääntöjä. Jos Kiina saisi yksin sanella maailman pelisäännöt, en usko, että länsimaat olisivat kovin tyytyväisiä. Tästä huolimatta länsimaat tuntuvat olevan aina yhtä yllättyneitä, jos joku valtio rikkoo kansainvälistä oikeutta.

***

Kansainvälisen oikeuden suurin ongelma on se, että jos valtio ei kunnioita Kansainvälisen tuomioistuimen päätöstä, YK:n turvallisuusneuvoston jäsenten pitäisi toimeenpanna rangaistus. Se toimii ehkä pienten ja yksinäisten valtioiden kohdalla, mutta turvallisuusneuvoston jäsenillä on veto-oikeus. Ne voivat torpata kaikki ikävät tuomioistuimen päätökset, jotka koskevat niitä tai niiden liittolaisia. Olisiko Suomessa sopimuspohjainen järjestelmä, jos rikkailla olisi veto-oikeus tuomioistuinten päätöksissä?

Ratkaisu olisi tietysti uudistaa YK:n turvallisuusneuvostoa ja kansainvälistä oikeutta, jotta suurvalloilla ei olisi veto-oikeutta ja tuomioistuimen päätökset koskisivat ihan kaikkia. Siihen vaadittaisiin se kuuluisa tuomari, joka laittaisi säännöillä isot valtiot kuriin.

Kaunis ajatus, mutta pidän Suomen jalkapallon MM-mestaruuttakin todennäköisempänä vaihtoehtona. Viime kädessä lakia rikkovia maita pitäisi rangaista sotilaallisella tai taloudellisella voimankäytöllä. Sitä varten YK:lle pitäisi perustaa oma armeija. En tiedä, onko kansainvälisessä politiikassa mitään muuta yhtä utopistista ajatusta. Valtiot eivät halua luopua itsemääräämisoikeudestaan ja antaa valtaa YK:lle. Kuka YK:n armeijaa edes johtaisi? Kuka varmistaisi sen, että armeijaa ei väärinkäytetä? Kuka sen maksaisi? Kuka on ylipäätään valmis kuolemaan kansainvälisen oikeuden puolesta? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä olisi kiistatta paras vaihtoehto pienille maille. Mielestäni on kuitenkin riskaabelia nojata ulkopolitiikassa sellaisiin asioihin, joita ei ole tällä hetkellä edes olemassa. Sen tosiasian ovat saaneet kokea Irak, Syyria ja Ukraina. Siksi myös Suomen ulkopolitiikan pitäisi perustua enemmin kansallisiin etuihin. Niitä on välillä vaikea määritellä, mutta ainakin ne ovat olemassa.

Miksi karua totuutta Venäjän oppositiojohtajasta Aleksei Navalnyistä peitellään?

“Jokainen valtio saa ennemmin tai myöhemmin maksaa ikkunaruudut, jotka sen lehdistö särkee.” – Otto Von Bismarck

Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin viime elokuussa, mistä syntyi varsinainen hullunmylly. Syyllinen vaikuttaa olevan Bellingcatin mukaan Venäjän turvallisuuspalvelu. Se ei ole yllätys varmasti kenellekään.

Navalnyi on saanut poikkeuksellisen paljon huomioita viime aikoina. Venäjän tunnetuin oppositiojohtaja on ollut vakiokasvo uutisissa. Suuresta huomiosta huolimatta miehen poliittista taustaa on käsitelty varsin suppeasti. Navalnyin todellinen henkilökuva on jäänyt hämärän peittoon.

***

Mediassa Navalnyi esitetään aina korruptiota ja Putinia vastustavaksi poliitikoksi. Se on totta, mutta eihän se kerro todellisuudessa hänestä yhtään mitään. Kaikki oppositiopoliitikot vastustavat korruptiota ja valtaapitäviä. Se on itsestäänselvyys. Korruptionvastaisuus ei ole mikään oikea poliittinen linja.

Siksi Navalnyi on paljon muutakin. Hän on taitavan somen käytön lisäksi äärinationalisti, jonka mielestä Venäjä kuuluu venäläisille. Ilmeisesti Navalnyillä on läheiset välit Venäjällä toimiviin äärioikeistoryhmiin. Hän on esittänyt varsin rasistisia mielipiteitä esimerkiksi kutsumalla pohjoiskaukasialaisia muslimeita “torakoiksi”.

Äärinationalismin lisäksi Navalnyi tukee venäjämielisiä liikkeitä Georgiassa, Moldovassa ja Ukrainassa. Haastattelussa hän on myöntänyt, ettei palauttaisi Krimiä Ukrainalle, koska niemimaa on hänen mukaan oikeasti osa Venäjää. Navalnyi ei näe etnistä eroa ukrainalaisten ja venäläisten välillä. Ukrainan sota ei ole siis varsinaisesti ongelma.

***

En usko salaliittoteorioihin tai median “mädätykseen”, mutta on mielestäni jokseenkin ilmeistä, miksi Navalnyistä ei kerrota kaikkea. Syy ei voi olla se, että toimittajat eivät tietäisi. Selviäähän nämä asiat nopeasti internetistä. Syy tuntuu olevan enemmänkin se, että totuus Navalnyistä ei sovi median narratiiveihin.

Pääsääntöisesti olen tyytyväinen suomalaiseen journalismiin, mutta joskus toimittajilla on taipumusta luoda maailmasta mustavalkoinen. Ikään kuin maailma olisi jokin Taru sormusten herrasta, jossa hyvät ja pahat taistelevat – ja lopussa rakkaus voittaa. Navalnyin poliittiset mielipiteet eivät tunnu istuvan tähän narratiiviin. Siksi niitä kai peitellään.

Tätä voi testata hauskan ajatusleikin avulla: kumpi antaa Navalnyistä paremman kuvan Venäjän johtavana oppositiojohtajana?

  1. Navalnyi on oppositiopoliitikko, joka vastustaa korruptiota ja Putinia. Hän on istunut vankilassa useamman kerran tekaistujen syytösten takia.
  1. Navalnyi on äärinationalistinen oppositiopoliitikko, jolla on yhteyksiä äärioikeistoon. Hänen mielestään Krimin niemimaa on osa Venäjää.

Vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä toimittajille kuka tahansa kelpaa vastapainoksi Putinille. Karu tosiasia lienee kuitenkin se, että Venäjällä ei ole kunnon oppositiota – ei ainakaan sellaista oppositiota, jota me länsimaalaiset haluaisimme. Navalnyi ei vaikuta olevan mitenkään länsimaisten arvojen ja demokratian kannattaja. 

***

Tuntuu jossain määrin kummalliselta, että Navalnyistä ei ole tehty syväluotaavia artikkeleita. En ole puolen vuoden aikana törmännyt haastatteluun, jossa häneltä kysyttäisiin oikeita poliittisia näkemyksiä. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä on Navalnyin näkemys EU:sta, Natosta, asevalvonnasta, ilmastonmuutoksesta tai kauppapolitiikasta.

Se on pitkä miinus suomalaisen median koulutodistukseen. Journalistit pitävät itseään vallan vahtikoirina, joiden tehtävänä on jakaa tietoa vaikeista ja kiusallisista asioista. Toimittajien mantra ei kuitenkaan tunnu pätevän Navalnyihin. Sen sijaan esimerkiksi Kalevan artikkelissa todetaan, että “Navalnyin menneisyydestä on loppujen lopuksi vaikea löytää mitään sellaista, mikä oikeasti pilaisi hänen maineensa.”

Jokainen saa tietysti päättää, mikä pilaa maineen ja mikä ei. Jos länsimaalainen poliitikko laukoisi samanlaisia mielipiteitä kuin Navalnyi, olisi hän luultavasti jatkuvasti median hampaissa.

Tarkoitukseni ei ole nyt mustamaalata Navalnyitä. Hän on uskottava oppositiojohtaja, vaikka hänen poliittinen kokemattomuutensa herättää kysymyksiä. Enemmän tässä hiertää toimittajien haluttomuus elää niin kuin he opettavat. Asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä, vaikka se pilaisi kauniit narratiivit. Aleksei Navalnyi ei muutu länsimaalaiseksi valikoivilla faktoilla.

Asevalvonnalle 2021 on pelottava ja jännittävä vuosi

All treaties between great states cease to be binding when they come in conflict with the struggle for existence.” – Otto von Bismarck

Jokaisen itseään kunnioittavan turvallisuuspolitiikan nörtin on vuoden alussa kirjoitettava analyysi tulevista tapahtumista. Analyyseilla on kaksi tavoitetta: Joko niillä voi osoittaa, että on aivan ulapalla – tai sitten voi päteä jokaisessa keskustelussa, että “minä tiesin tämän jo tammikuussa”.

Asevalvonta kohtaa tänä vuonna erityisen paljon ongelmia. Päällimmäisenä huolena on strategisia ydinaseita rajoittava Uusi Start -sopimus, joka umpeutuu helmikuun alussa. Sopimusta on mahdollista jatkaa viidellä vuodella, mutta sopimuksen osapuolet – Yhdysvallat ja Venäjä – eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen.

Venäjä on useaan otteeseen ilmoittanut halustaan jatkaa sopimusta, mutta Yhdysvallat on ollut nihkeä. Yhdysvalloilla on ollut lähes pakkomielteen omainen tarve saada Kiina sopimukseen mukaan, vaikka Kiina on toistuvasti kieltäytynyt kunniasta. Yhdysvaltojen vaatimus on sikäli ymmärrettävä, koska Kiina ei ole yhdessäkään ydinaseiden määrää rajoittavassa sopimuksessa.

Loppuvuodesta 2020 Yhdysvallat hylkäsi Kiinan ja yritti laajentaa sopimusta koskemaan Venäjälle tärkeitä taktisia ydinaseita. Venäjän vastaus oli ennalta-arvattava ei. Jotta joskus päästäisiin neuvottelemaan taktisista ydinaseista, pitäisi keskusteluun mukaan ottaa Naton ohjuspuolustus ja sotilaallinen voima Venäjän rajan lähellä. Näin mittavia ja lähes mahdottomia reunaehtoja sisältävä sopimus vaatisi vuosien työn.

Yhdysvaltojen strategiaa selitti se, että Venäjä hyötyy sopimuksista enemmän kuin Yhdysvallat. Venäjä on teknologian kehityksessä Yhdysvaltoja ja Kiinaa jäljessä, joten asevalvontasopimukset ovat ainoa keino, jolla Venäjä pysyy asevarustelussa mukana. Yhdysvallat yritti tasoittaa puntteja lisäämällä ehtoja sopimukseen, jotta Venäjä kärsisi yhtä paljon. Tämä dynamiikka varjostanee mahdollisia uusia sopimuksia myös Bidenin kaudella.

Bidenin kanta START-sopimuksen jatkamiseen oli alkujaan positiivinen, mutta viimeisimmän hakkerointiepisodin jälkeen tilanne on mutkistunut. Yhdysvallat syyttää Venäjää laajasta hakkeroinnista, mikä vaikeuttaa sopimuksen jatkoa. Oli syyllinen kuka tahansa, suotavaa olisi, että Yhdysvaltojen rankaisu kohdistuisi johonkin muuhun, kuin ainoaan ydinaseiden määrää rajoittavaan sopimukseen.

***

Ydinsulkusopimuksen tarkistuskonferenssi pidetään näillä näkymin alkusyksystä. Sulkusopimus on tähän mennessä menestynein asevalvontasopimus. Sen kolme päämäärää – ydinaseiden leviämisen estäminen, ydinaseriisunta ja ydinenergian rauhanomainen käyttö – ovat onnistuneet kohtuullisen hyvin. Ydinsulkusopimus sallii ydinaseet Ranskalle, Iso-Britannialle, Yhdysvalloille, Venäjälle ja Kiinalle, kunhan ne neuvottelevat aseriisunnasta “hyvässä hengessä”.

Knoppitietona voin kertoa, että Suomi oli ensimmäinen valtio, joka allekirjoitti ydinsulkusopimuksen. Suomella oli merkittävä rooli sen synnyssä.

Sulkusopimusta tarkastellaan viiden vuoden välein tarkistuskonferensissa, jossa pyritään luomaan yhteisymmärrykseen perustuva päätöslauselma. Sen tavoite on vauhdittaa ydinaseriisuntaa antamalla konkreettisia ehdotuksia seuraavista askelista.

Sulkusopimuksen heikkous on se, että “laittomat” ydinasevaltiot – Intia, Pakistan, Israel ja Pohjois-Korea – eivät ole sopimuksen osapuolia. Se vaikeuttaa kaikkia ydinasevaltioita koskevaa riisuntaa.

Kuten lähes kaikki muutkin asiat kansainvälisessä politiikassa, myös sulkusopimus on ajautunut ongelmiin. Valtiot eivät onnistuneet luomaan yhteistä päätöslauselmaa vuonna 2015. Jos tänäkään vuonna ei onnistuta, sopimuksen hyödyllisyyttä aletaan kyseenalaistaa. Näitä merkkejä on jo ilmassa.

***

Ydinaseiden kieltosopimus on suora protesti ydinsulkusopimukselle, koska ydinaseettomat maat ovat tyytymättömiä ydinaseriisunnan nopeuteen. Nimensä mukaisesti kieltosopimuksen idea on kieltää ydinaseet kaikilta valtioilta. 

Kieltosopimus astuu voimaan muutaman viikon päästä, koska sen on viimein ratifioinut 50 valtioita. Joukossa ei ole yllättäen yhtään ydinasevaltiota. Myös Suomi on sopimuksen ulkopuolella. Sopimuksessa on paljon ongelmia, joista kirjoitin aikoinaan The Ulkopolitistiin.

Suomen ja monen muun valtion mukaan kieltosopimus on epärealistinen, sillä ydinaseriisunnan tulee tapahtua vaiheittain. On hyvin epätodennäköistä tai suorastaan mahdotonta, että ydinaseista luovuttaisiin kerralla. Ydinaseilla on liian merkittävä rooli maiden turvallisuuspolitiikassa.

Vaikka kieltosopimus tulee voimaan, se ei tee ydinaseista varsinaisesti laittomia. Kansainvälisessä politiikassa ei ole nähdäkseni mitään globaalia tapaoikeutta, vaikka sopimuksen kannattajat usein niin toivovat. Valtiot noudattavat pääsääntöisesti normeja ja oikeutta silloin, kuin ne ovat niiden etujen mukaisia. Ydinaseet on kielletty pelkästään valtioilta, jotka ovat sopimuksen osapuolia.

Yhtä kaikki vuodesta on tulossa mielenkiintoinen. Parasta olisi, että Start-sopimusta jatkettaisiin viidellä vuodella ja ydinsulkusopimuksen tarkistuskonferenssissa päästäisiin eteenpäin. Muuten ydinaseriisunta alkaa keskittyä liikaa kieltosopimuksen ympärille. Se olisi totaalinen umpikuja.

Siirry sivun alkuun