VALTIONETU

Vuosi: 2021

Pohjois-Korea ei ole kokoaan suurempi uhka

This foreign policy stuff is a little frustrating.” – George W. Bush

Pohjois-Korea on syksyllä innostunut ohjustestien tekemisestä. Niissä ei varsinaisesti ole mitään uutta, mutta syyskuun aikana testejä oli tehty jo puolen tusinaa. Se lienee uusi ennätys. Testejä tehdään usein silloin kun Etelä-Korea ja Yhdysvallat pitävät yhteisiä sotaharjoituksia, mikä ei ole tietenkään sattumaa.

Ohjustestit liittyvät Pohjois-Korean paljon puhuttuun ja pelättyyn ydinasepelotteeseen. Vaikka Pohjois-Korea on muuten kaikin puolin ainutlaatuinen yksilö, sen ydinasepolitiikka on tavallinen. Maa ei ole ydinasevaltiona sui generis.

***

Pohjois-Korean into ydinasevarusteluun ei ole yllätys. Karttapalloa tarkastelemalla selviää helposti maan hankala asema: Pohjois-Korea sijaitsee käytännössä kolmen suurvallan välissä. Jos Suomen maantieteellinen sijainti on epäedullinen, eipä se Pohjois-Koreallakaan kovin kaksinen ole.

Pohjois-Korean tilanne menetteli vielä kylmässä sodassa, jolloin Neuvostoliitto piti maasta huolta. Kylmän sodan päättyminen kuitenkin tarkoitti Pohjois-Korean jäämistä yksin. Samalla kun Etelä-Korean ja Japanin taloudet lähtivät 1990-luvulla huimaan nousuun, Pohjois-Korean talous romahti Neuvostoliiton mukana eikä maa ei ole vieläkään toipunut. Uusi geopoliittinen tilanne alkoi lisätä ydinaseiden houkuttelevuutta Pjongjangissa.

1990-luvulta lähtien Pohjois-Korean kiinnostus ydinaseita kohtaan alkoi herättää laajempaa huomiota. Yhdysvallat pyrki parhaansa mukaan pitämään Pohjois-Korean käpälät irti ydinaseista. Se onnistui siihen asti kunnes George W. Bush astui puikkoihin. Bush kaikessa viisaudessaan luokitteli Pohjois-Korean, Irakin ja Iranin “pahuuden akseliin” ja puhui maista julkisesti “roistovaltioina”.

Vuonna 2003 alkanut Irakin sota oli käänteentekevä myös Pohjois-Korealle. Yhdysvallat osoitti, että se on valmis hyökkäämään vastoin kansainvälistä oikeutta “roistovaltioiden” kimppuun. Pohjois-Korean uhkakuvat Yhdysvalloista eivät olleet siis varsinaisesti tuulesta temmattuja.

Samana vuonna Pohjois-Korea potkaisi Kansainvälisen atomienergiajärjestön valvojat ulos maasta ja irtaantui ydinsulkusopimuksesta. Maa alkoi kehittää ensimmäistä ydinkärkeä ja ensimmäinen koeräjähdys tehtiin jo vuonna 2006. Kim Jong-il ei tosiaan halunnut jakaa Saddam Husseinin kohtaloa. Kun kansainväliseen oikeuteen ei voi luottaa, pitää luottaa omankädenoikeuteen.

***

Pohjois-Korean ydinasestrategia on täten sangen looginen: ydinaseiden ensisijainen tehtävä on pyrkiä estämään Yhdysvaltojen hyökkäys. Kim Jong-un ei laukaise suutuspäissään tai huvikseen ydinaseita minne sattuu. Mikä tahansa satunnainen ydinisku Yhdysvaltoja tai sen liittolaisia kohtaan johtaisi Yhdysvaltojen vastaiskuun ja Pohjois-Korean pyyhkiytymiseen pois maailmankartalta. Kuten kaikki tietävät, autoritaariset johtajat haluavat pysyä vallan kahvassa kiinni kaikin keinoin. Ydinsota harrastuksena ei erityisemmin edistä tätä tavoitetta.

Maa on varsin avoimesti viestittänyt, miten se ydinaseitaan aikoo maalittaa. Kuuluisassa “map of death” -kuvassa taustalla näkyvässä fläppitaulussa näytetään suoraan, että Pohjois-Korea laukaisisi ydinaseita Pentagonia ja muutamaa yhdysvaltalaista sotilastukikohtaa kohti. Näitä kohteita todennäköisesti käytettäisiin sodassa Pohjois-Koreaa vastaan. Maa maalittaa ydinaseita siten luultavasti sotilaskohteita vastaan. Se olisi sama maalitusstrategia, jota myös Yhdysvallat ja Venäjä käyttäisivät.

***

Asevalvonnan näkökulmasta tilanne Korean niemimaalla on vähintään hankala. Usein puhutaan kahdesta eri asiasta: Pohjois-Korean aseriisunnasta tai Korean niemimaan aseriisunnasta. Ensimmäinen tarkoittaa kirjaimellisesti Pohjois-Korean täydellistä ja yksipuolista riisumista ydinaseista. Pohjois-Korea puhuu itse mieluummin Korean niemimaan aseriisunnasta. Se tarkoittanee yksinkertaistaen Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon vähentämistä Korean niemimaalla ja sen läheisyydessä.

Vallitsevassa tilanteessa molemmat vaihtoehdot tuntuvat mahdottomilta. Pohjois-Korea ei luovu ydinaseista niin kauan kun se pelkää Yhdysvaltojen hyökkäystä. Toisaalta Yhdysvallat ei halua vähentää joukkojaan aikakautena, jolloin se on nimenomaan lisäämässä sotilaallista vaikutusvaltaansa Aasiassa.

Vaikka Pohjois-Korea ei ole kokoaan suurempi uhka, maan johdon rationaalisuuteen ei saa luottaa liikaa. Toisin kuin Kim Jong-un väittää, myös hän ja hänen lähimmät luottohenkilönsä ovat alttiita virhelaskemiselle ja väärille tulkinnoille. Ydinaseissa piilee aina massiiviset riskit – kyse on viime kädessä miljoonien ihmisten hengestä. Pohjois-Koreasta on joka tapauksessa tullut ydinasevaltio, minkä kanssa täytynee vain oppia elämään.

Mitä jos talibanit haluavat itselleen ydinaseita?

Not all treasure is silver and gold, mate.” – Captain Jack Sparrow

Talibanit hallitsevat jälleen Afganistania – jos joku ei ole jostain syystä vielä kuullut. Järjestö näyttää tehneen jonkinlaisia päivityksiä toimintaansa oltuaan 20 vuotta oppositiossa. Poliittinen linja pysynee samana, mutta viestintää on ainakin kehitetty. Vaikuttaa siltä, että he haluavat olla vakavasti otettava ryhmä. 

Kuten kaikki vakavasti otettavat poliittiset ryhmät haluavat, myös talibanit haluavat pysyä vallassa. Siksi kansainvälisen politiikan laki koskettaa myös heitä: jokainen valtio on viime kädessä itse vastuussa omasta turvallisuudestaan ja selviytymisestään. Tämä herättääkin kysymyksen, pystyisivätkö talibanit hankkimaan ydinaseita turvatakseen olemassaolonsa?

***

Hyvät uutiset ensin. Ydinaseiden kehittäminen on monimutkaista puuhastelua, koska mikä tahansa alkuaine ei sovi räjähdysaineeksi. Ydinaseissa käytetään kahta ainetta: rikastettua uraania ja/tai plutoniumia. Molemmat ovat fissiilejä aineita: atomit tuottavat hajotessaan valtavan määrään energiaa ja neutroneita, jotka hajottavat lisää atomeja, mikä johtaa hallitsemattomaan ketjureaktioon. Eli suomeksi aine räjähtää.

Rikastettua uraania saadaan luonnonuraanista, jossa on kahta isotooppia U-238 (99,3 %) ja U-235 (0,7 %). U-238 ei ole fissiili aine, joten luonnonuraani ei sellaisenaan kelpaa ydinaseeseen. Siksi uraania pitää rikastaa. U-235 on fissiili aine, joten sen määrää täytyy lisätä 0,7 %:sta. Uraani kelpaa ydinaseeseen kun siinä on yli 90 % U-235:tä.

Uraanin rikastaminen on teknisesti haastavaa, eikä sitä pysty tekemään kotikonstein (ellei Clas Ohlsonilta löydy siihen sopivia sentrifugeja, mikä ei olisi sinänsä yllätys). Rikastus tapahtuu yleensä erikseen rakennetuissa rikastuslaitoksissa uraanin louhinnan yhteydessä. 

Plutoniumia ei puolestaan esiinny luonnossa. Sitä saadaan esimerkiksi ydinvoimalassa käytetyssä ydinpolttoaineesta. Tähän toimenpiteeseen tarvitaan erillinen jälleenkäsittelylaitos, jotta käytetystä polttoaineesta voidaan erottaa kemiallisesti plutonium. Homma on hankalaa siksi, että käytettyä polttoainetta varten tarvitaan toimiva ydinreaktori ja ydinjäte on äärimmäisen säteilevää.

Afganistanissa ei ole ydinvoimaloita, uraanin rikastuslaitoksia tai jälleenkäsittelylaitoksia. Talibanit eivät siten kykene tällä hetkellä valmistamaan tiettävästi ydinaseisiin kelpaavaa materiaalia. Tämä ei ole kuitenkaan ylitsepääsemätön este ydinaseiden hankkimiselle.

***

Sitten ne huonot uutiset. Fissiileihin aineisiin liittyy vanha merirosvoviisaus: jos jotain ei jaksa tai osaa tehdä itse, se kannattaa varastaa. Maailmassa on eri varastoissa satoja tonneja rikastettua uraania ja plutoniumia.

Varastoihin, rikastuslaitoksiin ja jälleenkäsittelylaitoksiin murtautuminen on täysin mahdollista. Kaikkiin paikkoihin pystyy murtautumaan, jos on riittävän nokkela – kuten Musta Ritari Aku Ankassa jo osoitti. Esimerkiksi vuonna 2012 Yhdysvalloissa kolme aktivistia, joista yksi oli 82-vuotias katolinen nunna, onnistuivat murtautumaan sisään korkean turvaluokituksen varastoon. 

Talibanien lähimmät laitokset ja varastot löytyvät Pakistanista. Tämä on aikaisemminkin herättänyt huolta, sillä Pakistania on syytetty lepsuista turvatoimista sen laitoksissa ja varastoissa. 

Fissiilien aineiden varastaminen ja niiden kuljettaminen Afganistaniin ei olisi mahdoton tehtävä. Jo noin 15 kg rikastettua uraania tai 6 kg plutoniumia riittää yhteen pieneen ydinkärkeen. Plutonium on lisäksi heikosti säteilevää, eikä vaadi mittavia säteilysuojia.

***

Vaikka talibanit pystyisivät valmistamaan ydinkärkiä, maalla ei ole toistaiseksi ohjuksia tai strategisia pommittajia. Ydinkärkiä voisi käyttää, mutta ne pitäisi käytännössä kuljettaa pakettiautolla määränpäähänsä ja sitten räjäyttää. Ei järin kätevää.

Suurin huoli tässä kaikessa on se, että mitä jos fissiilejä aineita luisuu talibanien kautta al-Qaidan käsiin? Al-Qaidaa ei haittaa ohjusten ja lentokoneiden puute. Ydinterrorismiin kelpaa varsin mainiosti ydinkärjen tai improvisoidun ydinräjähteen kuskaaminen kaupungin keskustaan pakettiautolla.

Joka tapauksessa ei ole toistaiseksi takeita talibanien halukkuudesta hankkia ydinaseita. Talibanit eivät kuitenkaan ole “lukutaidottomia paimentolaisia”, koska mikään epämääräinen rosvolauma ei saa kokonaista valtiota hallintaansa muutamassa viikossa. Järjestö oletettavasti pohtii tälläkin hetkellä, mikä on paras tapa turvata tulevaisuudessa heidän olemassaolonsa. Talibaneille Pohjois-Korea lienee valitettavan hyvä esimerkki siitä, miten äärijärjestö voi suojella itseään ydinasepelotteella. Talibanien ydinasepelote on luultavasti äärettömän epätodennäköinen vaihtoehto – mutta ei mahdoton.

Kiina on rakentamassa ydinaseilleen yli 200 uutta ohjussiiloa

A world without nuclear weapons would be less stable and more dangerous for all of us.” – Margaret Thatcher

Yhdysvaltalaiset tutkijat löysivät ensin kesäkuussa satelliittikuvien avulla Kiinan länsiosasta 120:n uuden ohjussiilon rakennustyömaan. Heinäkuussa tutkijat löysivät toisen samankokoisen työmaan. Projektit ovat Kiinan ydinasekapasiteetin suurin laajennus kautta aikain ja kielivät ydinaseiden merkityksen kasvusta myös Kiinan strategioissa.

Kiinan valtiojohto ei ole luonnollisesti kommentoinut asiaa julkisesti. Maa on ollut perinteisesti salamyhkäinen ydinaseidensa ja strategiansa suhteen, joten syyt valtaisille rakennusprojekteille ovat tutkijoiden valistuneiden arvauksien varassa.

***

Kiinan varustelu liittynee strategiseen vakauteen. Strateginen vakaus on turvallisuuspolitiikan jargonissa yleistermi, jota viljellään vähän miten sattuu. Strategista vakautta ei valitettavasti aina vaivauduta selittämään auki. Valitettavaa siksi, että strateginen vakaus tarkoittaa puhujan maantieteellisestä sijainnista riippuen eri asioita.

Kiinassa strateginen vakaus ymmärretään tutkija Tong Zhaon mukaan siten, että molemmat valtiot ovat haavoittuvia toisen ydinaseiskuille. Molemmilla valtioilla on siis aina kaikissa tilanteissa ydinaseita valmiina käytettäväksi. Zhaon mukaan Kiinan arvioissa se toinen valtio on lähes aina Yhdysvallat.

Zhao on huomauttanut, että strateginen vakaus on viime vuosina ollut merkittävä keskustelunaihe kiinalaisten ydinasetutkijoiden keskuudessa, sillä Yhdysvaltojen asevarustelu on aiheuttaneet harmaita hiuksia. Kiinalaisten mukaan etenkin Yhdysvaltojen hypersooniset ohjukset uhkaavat kiinalaisten omia ydinaseita, koska hypersoonisia ohjuksia on lähes mahdotonta torjua.

Zhaon mukaan Kiina on kokenut uhaksi myös Yhdysvaltojen ohjuspuolustuksen. Ohjuspuolustus on strategisen vakauden ikuisuusperuna, koska liian tehokas puolustus voisi estää valtion haavoittuvuuden toisen valtion ydinaseiskulle. Yhdysvallat on väittänyt, että sen ohjuspuolustus on suunnattu vain Irania ja Pohjois-Koreaa vastaan. Tätä väitettä Peking tai Moskova ei usko.

***

Kiinan hypoteettinen kauhuskenaario lienee siis seuraava: Yhdysvallat kykenisi aseillaan tuhoamaan mittavan määrän Kiinan ydinaseita. Kiinalle jäisi ensi-iskun jäljiltä niin vähän ydinaseita käytettäväksi, että Yhdysvallat pystyisi ohjuspuolustuksella ampumaan ne alas. Yhdysvallat pystyisi siten nollaamaan Kiinan ydinasepelotteen.

Tällainen skenaario on reaalimaailmassa tietysti suunnattoman epätodennäköinen. Täydellinen aseistariisuntaisku vaatisi 100 % onnistumista 100 % varmuudella. Näin käy ainoastaan Strömsössä. Kukaan ei mielellään halua ottaa moista riskiä, koska epäonnistuessaan valtio joutuisi itse ydinaseiskun kohteeksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että niin kauan kun tällaiseen ydinasepelotteen nollaamiseen on olemassa marginaalinenkin mahdollisuus, valtiot varautuvat sen mukaisesti.

Uhan vuoksi ydinaseilla pitää olla selviytymiskykyä ja siihen Kiinan ohjussiiloprojekti viittaanee. On poikkeuksellista, että valtio panostaa 2020-luvulla näin paljoa siiloihin. Ne ovat menettäneet merkitystään, koska ohjusteknologia on kehittynyt ja siiloihin osuttaisiin tänä päivänä huomattavasti todennäköisemmin kuin vielä kylmän sodan aikana. Sen takia valtiot panostavat liikuteltaviin laukaisualustoihin, esimerkiksi sukellusveneisiin.

Länsimaissa keskitytään toisaalta ehkä liikaa sukellusveneisiin, kuten tutkija Vipin Narang huomautti. Myös ohjussiilot voivat olla kestävä ja kustannustehokas tapa suojella ydinaseita. Tutkija Jeffrey Lewisin mukaan Kiinan ohjussiilojen muoto ja järjestys viittaavat juuri pyrkimykseen parantaa kiinalaisten ydinaseiden selviytymiskykyä.

Tutkijat ovat toistaiseksi yksimielisiä siitä, että kyseessä lienee “shell game” -strategia. Sen idea on rakentaa useita siiloja, joista ainoastaan osaan sijoitetaan ohjuksia. Ohjuksia siirrellään siilojen välillä, jolloin vastapuolella ei ole koskaan varmuutta siitä, mikä siilo on täytetty ja mikä on tyhjä. Tämä muistuttaa vähän sitä hullunkurista nuijapeliä, jossa piti arvata mistä “siilosta” kohde kurkkaa.

Ydinohjusten määrä siiloissa on hämärän peitossa. Tutkija Joshua Pollack arvioi mahdollisen määrän olevan jotain 14-32 väliltä. Tällöin suunnilleen kymmenessä siilossa olisi yksi paikkaa vaihtava ohjus. Ydinkärkien määrä yhdessä ohjuksessa lienee 1-3.

***

Kiinan projekteista voi vetää kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin Kiinan salamyhkäisyys ja halu vältellä asevalvontaa lisäävät epäluuloja Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Vaikka ohjussiilojen rakentaminen ei sinänsä ole dramaattinen tai mullistavaa teko, Kiina voi kyllä muuten rakentaa käytännössä mitä vain. Washington ja Moskova eivät haluaa kieltää itseltään jotain sellaista, jonka Peking voi rakentaa.

Toisekseen Yhdysvaltojen ja Venäjän kilpavarustelu heijastuu Kiinaan. Peking tarkkailee molempien maiden investointeja ja suhteuttaa strategiaansa etenkin Yhdysvaltojen ydinaseiden mukaan. Toisaalta taas sekä Yhdysvallat että Venäjä tarkkailevat Kiinan kehitystä ja suhteuttavat omia strategioitaan siihen. Tämä on varsinainen kolmiodraama, joka määrittää tulevaisuuden ydinaseiden kilpavarustelun dynamiikan.

Siirry sivun alkuun